Pekka Haavisto

Pekka Olvi "Peku" Haavisto (s. 1958) on vihreiden ikuinen hätävara, syntymäharmaa mukavikko ja koko kansan unelmavävyeläkeläinen, joka on yrittänyt myhäillä itsensä vanhemmaksi valtiomieheksi 2010-luvulta alkaen. Hänen tähänastisen uransa merkittävin saavutus on kaksinkertainen murskatappio koukeroisia arvoituksia kalseasti syytävälle epäsosiaaliselle kokoomussfinksille, josta juuri kukaan työtoveri ei pidä. Kestopresidenttiehdokkaaksi päätyneen Haaviston asema vihreiden paavoväyrysenä tulee selkeimmin ilmi, kun häneltä tiedustelee näkemyksiä ydinvoimasta.

Haavisto on Suomen vihreän liikkeen myyttisiä perustajaisiä, jotka istuivat kaislikossa Koijärvi-liikkeen luomismyytin aikaan 1979–1982 jaa. Väkivallaton vastarinta ja hypnoottisen kaameat villapuserot tekivät vaikutuksen suomalaisiin, jotka päättivät, että näistä idealisteista pitää saada prässättyä pois sielu ja periaatteet, ja mikäpä olisi siihen parempi paikka kuin eduskunta. Koijärven sittemmin kulahtaneista titaaneista eduskuntauransa aloitti 1980-luvulla Haaviston lisäksi mm. Osmo Soininvaara. Nuorison suosima vihreät jatkaneekin näillä näkymin pitkälle 2030-luvulle Haaviston, Hassin ja Hautalan 3H-kerhon suojeltujen 50-luvun kääpien otteessa.

Viime aikoina Haavisto on osoittanut erityisen ekologisia merkkejä nopeasta luonnollisesta hajoamisesta ulkoministeriössä. Haavisto vakuuttaa pysyvänsä ulkoministerinä koko hajoamisprosessin ajan tai kunnes vihreät lähtee taas kerran hallituksesta.

Elämä ja poliittinen ura[muokkaa ]

Akateeminen ura[muokkaa ]

Vierailevaksi professoriksikin joskus itseään tituleerannut Haavisto on malttanut lukea ihan ylioppilaaksi asti. Hän aloitti vuonna 1976 opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa ja pysyi kärryillä runsaan yhden lukukauden keräten tänä aikana yhteensä kolme (3) opintosuoritetta, joista kaksi kursseista, jotka arvioitiin vain muodossa hyväksytty–hylätty. Ainoa varsinainen arvosana (matriisilaskennan johdantokurssi) Haaviston opiskeluaikojen suoritteista on "1" eli alin hyväksytty. Haaviston myöhempää ekspertiisialuetta opinnoissa on yhden kurssin verran: kehitysmaiden historiaa (1ov). 1990- ja 2000-luvulla Haavisto täydensi opintojaan, jälleen hyväksytty–hylätty-kursseilla. Haavisto sanoo kokeneensa valtiotieteellisen tiedekunnan menon syyslukukaudella 1976 liian vasemmistolaiseksi keksimättä näemmä mitään muutakaan opiskelumahdollisuutta sen tilalle.^[1] Interrail-kokemukset sen sijaan karttuivat opiskeluaikoina kiitettävästi, ja sitten tuli toimiteltuja jotain vaihtoehtoväen fanzinejakin, joiden nimet vaihtelivat Kompostista Suomeen, ja sisällönkin häröysastetta sietäisi jonkun ihan oikeasti tutkia.

Poliittinen ura[muokkaa ]

Haavisto toimi kansanedustajana 1987–1995 ja Vihreiden puheenjohtajana 1993–1995 ja putosi näillä näytöillä eduskunnasta 1995 päästen silti Lipposen I hallitukseen ympäristö- ja kehitysyhteistyöministeriksi, koska olisi ollut vähän noloa jättää puolueen puheenjohtaja salkutta, ja ainoa vaihtoehto olisi ollut Osmo Soininvaara, jonka muminaa ei vielä osattu tulkita selkokielelle.

Uransa kauaskantoisimman ratkaisun Haavisto teki vuonna 1999 ajellessaan pois kalapuikko viiksensä ja vaihtaessaan näin myös ulkoasunsa lopullisesti "lupsakasta puutyönopettajasta" "urapoliitikkoon". Haavisto väittää tehneensä ratkaisun itse, mutta sai ehkä konsultointiapua patikkaretkeltä Ecuadorista löytämältään puolisolta, joka on ammatiltaan parturi. Sen sijaan Haaviston kulmakarvoille eivät ammattilaisetkaan mahda mitään.

Haavisto onnistui pusertautumaan takaisin eduskuntaan vuoden 2007 vaaleissa täydentäen välivuosina opintojaan ja selvittäen maailman kriisejä YK:n ja EU:n valtuutuksella Afganistanista Darfuriin ja Somaliaan, ja edistystä onkin tapahtunut: Haavisto onnistui kartuttamaan opintopisteitään jonkin verran muutamalla kesäkurssilla.

Presidenttiehdokkaana[muokkaa ]

Vihreiden puoluehallitus päätti huhtikuussa 2011 esittää Pekka Haaviston nimittämistä puolueen presidenttiehdokkaaksi, kun Heidi Hautala ei ollut onnistunut kahdessa edellisessä vaalissa rikkomaan maagista 3,5%:n ääniosuusrajaa. Presidenttiehdokkaana Haavisto keskittyi tuomaan moitteettoman kohteliaasti esille asiaosaamistaan silloin, kun häneltä sitä kysytään. Ei tule kysymykseenkään, että hyvätapainen herrasmies lähtisi poliittiseen debattiin haastamaan muita ehdokkaita tai ottamaan näiden kanssa yhteen. Mitä sellaisestakin tulisi, väittelyäkö? Haavisto keskittyi vaalikeskusteluissa hymyilemään kohteliaasti. Haaviston kampanja oli niin määrätietoisen valtiomiesharmaaksi hienosäädetty, että ainoan värin siihen toi Ecuadorin-Topiksi ristityn puolison rattijuopottelu päiväntasaajalla.

Haavisto haki presidenttikampanjaansa avustajaa "unelmapaikkaan" nälkäpalkalla. Kun tästä nousi pienoinen kohu, Haavisto taipui tekemään puuhasta reilusti kokonaan palkatonta niskalimailua.

Haaviston kampanjassa oletettavana rasitteena oli eräs henkilökohtainen ominaisuus, joka voi olla osalle äänestäjistä vaikeata hyväksyä. Haavisto on näet niin väritön ja seinäänsulautuva ja särmätön ja mannapuuronmussuinen, että hänestä tykkäävät kaikki, siis ihan hiton kaikki, jopa somaliaiset militantit ääri-islamistit, joita on tunnetusti äärimmäisen vaikeata miellyttää. Vaan jos Haavisto soittaa, niin johan löytyy singolla räiskimisen lomassa aikaa vastailla. On se niin mukava mies. Aku Ankka -lehden varjovaaleissa Haaviston vastineeksi päätyikin Pepi-koira. Toistaiseksi on epäselvää, miten tämä vaikuttaa filosofi, ex-kansanedustaja Pentti Oinosen (perus) maineikkaisiin hauvelijärkeilyihin.

Toisen kerran Haavisto teki rutiinikampanjan vuoden 2018 muodollisessa presidentinvaalissa ja sijoittui jälleen himoitulle kakkospaikalle, tosin tällä kertaa ilman kakkoskierrosta. Haaviston kampanja vältteli turhia panostuksia tai ihmisten innostamista ennenaikaisesti, sillä hän tietää, että joutuu suostumaan ehdolle vielä vuonna 2024.

Hymypoikahätävara[muokkaa ]

Pekka Haaviston keskeinen funktio läpi 2010-luvun oli toimia vihreiden reservinä, vaikka hän siviilipalvelusmiehiä onkin. Aina kun joku vihreä johtotason poliitikko sotkeutuu omiin jalkoihinsa ja möhlii asiansa todella perusteellisesti, siirretään hänet syrjään ja pistetään Pekka tilalle. Kun kehitys- ja omistajaohjausministeri ja vihreiden ikuinen matriarkka Heidi Hautala strategis-unohti itsensä nurkkaan vuonna 2013, Haavisto otti salkusta kopin. Kun puolue tarvitsi presidenttiehdokkaan häviämään Sauli Niinistölle, lähti Haavisto ehdolle, kahdesti. Kun puolueen uudeksi puheenjohtajaksi valittu ensimmäisen kauden kansanedustaja Touko Aalto suti liukkailla vasikannahkakengillä suoraan politiikan hautuumaalle, sälytettiin pj:n nuija ja eduskuntavaalikampanja taas Hymy-Pekalle.

Tässä mokanlomittajajärjestelyssä on sellainen ongelma, että jos Pekka sitten mokaa, ei hänen tilalleen helposti muita enää löydykään. Ja Pekkahan on suhteellisen altis mokailemaan, mutta onnistuu tekemään senkin niin tylsästi, ettei se ainakaan välittömästi tunnu herättävän juuri kenenkään mielenkiintoa^[2] . Kun Haavisto siirtyi Hautalan paikalle kehitys- ja omistajaohjausministeriksi vuosiksi 2013–2014, oli hänellä kokemusta ja kiinnostusta kehitysyhteistyöasioista, mutta ei niin helvetin mitään käsitystä tahi käryä omistajaohjausasioista. Tuloksena salkun jälkimmäisestä puoliskosta oli Fortum Sähkönsiirto -valtionyhtiön myynti pikavoittojen takia ulkomaisille veroparatiisisijoittajille. Suomalaiset sähkönkuluttajat ovatkin näistä kaupoista alkaen saaneet nauttia rakastetun Caruna-yhtiön jatkuvista hinnankorotuksista eli suoranaisesta huippuluokan luksussähköstä.^[3]

Ulkoministerinä[muokkaa ]

Toinen Haaviston taidonnäyte on hänen poliittisen uransa ilmeinen lakipiste, vuonna 2019 alkanut pesti ulkoministerinä. Kyseessä on painavin vihreille tähän mennessä uskottu salkku, joka tarjoaisi kivan CV-lisän vuoden 2024 presidentinvaaliin. Ja sen salkunhan Pekka sitten meni hoitelemaan siten, että poliisi katsoi aiheelliseksi epäillä häntä virkarikoksesta.^[4]

Juttu on pitkä ja paska Yes, Minister -suomiversio ja haavistomaisesti erittäin tylsä,^[5] mutta ankarasti tiivistäen kyse on siitä, että Haavisto yritti oikeuskanslerin kirittämänä junailla Suomeen ainakin alaikäisiä Suomen kansalaisia, jotka olivat epävirallisen ja kansainvälisesti tunnustamattoman puolisotilaallisen järjestön ylläpitämällä terroristivankileirillä alueella, jossa syyrialaiset, turkkilaiset ja ties ketkä sotivat ties ketä vastaan. Ulkoministeriön konsulipäällikkö Pasi Tuominen, aka Tuomisen Pasi, piti ulkoministerin antamia toimintaohjeita lainvastaisina ja oli sitä mieltä, että kyllä pitää hänen saada hienompi ja poliittisempi ohje. Sitten rähjättiin ja ärjyttiin riippuen siitä, kuka saagaa selostaa, ja tuloksena oli, että vankileiriasiaa pantiin hoitamaan toinen virkamies, jolla ei ollut päänsä sisällä semmoista kutinaa, että laitonta laitonta. Ja kun tämä toinen virkamies onnistui hoitamaan ulkoministerin antamat tehtävät saamatta siitä niin maan minkäänlaista syytettä, niin näyttäähän asia kenties siltä, että varatuomari Tuomisen Pasi hieman ylireagoi lakien ja laittomuuksien tulkinnoissaan. Eikä siinä mitään, virkamiesten ikiaikainen oikeushan on vitkutella ja saivarrella kansalaisten ollessa hengenvaarassa sotatoimialueella, jos päässä tapahtuu laintulkintojen kokemuksellista toimintaa, olipa se kokemuksellisuus juridisesti perusteltua tai ei.

Asiahan olisi ollut tässä, ellei Pekka olisi mennyt vielä jälkikäteen, asian jo taputeltuaan, siirtämään Tuomista syrjään konsulipäällikön tehtävistä, vaikkei sille ollut enää suoraa operatiivista perustetta, kunhan vain piti perinteisen suomalaisen syvältä johtamisen kyykytyshengessä näyttää ministeriön virkamiehille vähän kaapin paikkaa. Ulkoministeriön työilmapiiri ja toiminta kärsi Management by Perkele -Pekasta niin pahasti,^[6] että Haavisto meni vielä pyytämään Tuomiselta erikseen anteeksi ja näin käytännössä myönsi örveltämisensä.^[7]

TL;DR: Haavisto sotki puolueensa historian painavimman salkun turhaan, lapselliseen ja huonosti toteutettuun henkilöstövittuiluun tilanteessa, jossa itse riita-asia oli jo hoidossa. Vihreät on ensimmäistä kertaa historiassaan tilanteessa, jossa ei voida hälyttää Pekka Haavistoa apuun, eikä puolue siksi osaa tehdä juuri mitään. Kova suoritus.

Poliisi päätyi esitutkinnan perusteella heinäkuussa 2020 siihen, että on syytä epäillä Haavistoa virkarikoksesta. Asia meni sitten perustuslakivaliokuntaan, joka käsitteli koko sotkua kuukausien ajan, jolloin ulkoministeri ja ulkoministeriön virkamiehet varmasti pystyivätkin hoitamaan tehtäviään erittäin tehokkaasti. Perustuslakivaliokunta päätyi toteamaan, että kyllä Peku oli lakia rikkonut virkamiehiä kiukkukostona kyykyttäessään, mutta että suomalaisen työpaikkakiusaamisen kokonaisuudessa arvioiden teko oli niin vähäinen, ettei ollut edellytyksiä nostaa syytettä valtakunnanoikeuteen. Haavisto pääsi moitteilla, mikä oli tästä ihan itse aiheutetusta tarpeettomasta kriisistä varsin lievä ja symbolinen seuraus. Tällainen antikliimaksi ei kuitenkaan kelvannut vihreälle eduskuntaryhmälle, joka joko pitää Haavistoa korvaamattomana pyhimyksenä tai sitten yrittää tahallaan kampittaa häntä – puolueen kriisiviestinnästä voisi päätellä kumman tahansa taustavaikuttimen.

Vihreät toistelivat, että enemmistö valiokunnan kuulemista asiantuntijoista ei katsonut tapahtuneen mitään lainvastaista, ja onhan ilmiselvää, että perustuslakivaliokunnan toiminta ja juridiikka ylipäänsä on aivan yksinkertaista ynnäämistä, jossa kaikilla asiantuntijoilla on täsmälleen keskinäisesti yhtä suuri arvo "1". Tätäkin kovemmille kierroksille ilmeni vihreiden ryhmässä tarvetta lähteä sen varmistamiseksi, että Haavistoon jäisi ikiajoiksi korruptoituneen suhmuroinnin löyhkä: hienovaraisuuden ja integriteetin mestariosaaja Outi Alanko-Kahiluoto lähetteli viestejä valiokunnan hallituspuolueiden jäsenille mietinnön sanamuotojen muuttamisesta täysin päinvastaisiksi ilman muita perusteita kuin juridisesti sinänsä hyvin korkealle arvostettu kaverikerholaisten sosiaalinen painostus. Vihreän eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jenni Pitko puolestaan halusi muilta hallituspuolueiden ryhmyreiltä yksityisen palaverin siitä, miten Haaviston kohtalo kostetaan kyykyttämällä lisää virkamiehiä, tällä kertaa perustuslakivaliokunnan valiokuntaneuvosta. Ennen kaikkea muistettiin hölistä, että kaikki tehtiin vain sotavankileirillä riutuvien lasten parhaaksi, mistä ei tosin ollut kyse asiassa, josta ulkoministeri sai moitteet. Mutta kyllä hyvä tarkoitus parantaa vielä asiavirheen ja disinformaationkin. Vihreiden mestarillisen viestintäperformanssin jäljiltä perustuslakivaliokunta olikin paljon pahemmin raunioina kuin Haaviston maine. Tasavallan keskeiset laillisuusinstituutiot joutavatkin sortua puhdassydämisten yksilöiden tieltä.

Yksityiselämä[muokkaa ]

Yksityiselämässään Pekka Haavisto muodostaa monikulttuurisen sateenkaariperheen ecuadorilaisen herra Nexar Antonio Floresin kanssa. Heillä ei ole lapsia. Ennen nykyistä parisuhdettaan Haavisto on seurustellut muun muassa maansiirtokoneen kanssa.

Katso myös[muokkaa ]

• Suomen presidentinvaali 2012
• Suomen presidentinvaali 2018

Viitteet[muokkaa ]

• Nykyiset kansanedustajat
• Suomalaiset poliitikot
• Diplomaatit
• Ikuiset kakkoset
• Nössiäiset
• Homot
• Sivut, joissa homo-sanalla on keskeinen rooli
• Mukavat ihmiset
• Henkilöt, joiden luonne on aivan toinen, kuin kaikki luulevat
• Politiikan muumit
• Henkilöt, joilla on karismaattiset kulmakarvat
• Entiset viiksekkäät miehet
• Melkein Suomen presidentit