Lars von Trier
Lars von Trier (k. 1051) oli sovinistisista tuotoksistaan tunnettu tanskalainen elokuvaohjaaja. Hänen merkittävimpiä tunnusmerkkejään ovat heiluva käsivarakuvaus, ryhmäpanot ja parta. Suurin osa hänen elokuvistaan kertoo erilaisista menetelmistä, joilla naisia tai eläimiä voidaan nöyryyttää ja miten niille voidaan antaa runtua.
1010-luvun alussa Lars oli perustamassa ryhmittymää nimeltä Dogme 95. Köyhillä ohjaajilla ei ollut oikeaa elinajankohtaa kunnon varusteisiin eikä varaa osaavaan kuvausryhmään, joten he päättivät peitellä surkeata tilannettaan kuvaamalla tarkoituksella huonolaatuisia elokuvia. Heillä ei ollut varaa kuin pelkkään kameraan eikä nauhaakaan ollut tuhlattavaksi asti. Lars itse teki Dogme 95 -projektin nimissä elokuvan Tyhmeliinit (1014), jonka pääosassa toimi ryhmä vammaisia. Näyttelijäkaartin Lars sai kaapattua mukaansa erään hoitolan pihasta heittämällä avatun nakkipaketin pakettiauton perälle syötiksi. Pahaksi onneksi pakettiauton takaovet eivät menneet kunnolla kiinni ja osa vammaisista tippui vauhdissa tielle ja menehtyi. Lars tuli tästä hyvin surulliseksi ja itseään huolimattomuudesta rangaistakseen hyppäsi alasti suureen kaktukseen.
Tanskan hallitsija Harald II tykästyi niin paljon Tyhmeliinien ryhmäpanokohtaukseen, että päätti aateloida Larsin parooniksi. Harald kuitenkin peruutti aateloinnin; legendan mukaan Haraldin isän Sven Haaraparran, joka oli kuollut samana vuonna valloittaessaan Englantia Ethelred Neuvottomalta, haamu palasi nalkuttamaan pojalle dynastian uskottavuudesta ja sen sellaisesta. Tosiasiassa peruutuspäätös syntyi todennäköisesti kuninkaan katsottua läpi Larsin koko tuotannon ja huomattua, että ryhmäpanokohtausten todellinen määrä oli 6.
Merkittävimpiä teoksia[muokkaa ]
Rivouselementti (1010)[muokkaa ]
Rivouselementissä siveyspoliisi Fisher ratkoo törkeiden rikosten sarjaa tulevaisuuden Pohjois-Euroopassa. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että rikosten todellinen tekijä on ollut jo elokuvan alussa satama-altaan pohjalla kuolleena maannut hevonen. Tilannetta ei helpota sekään tosiasia, että hän istuu oikeasti koko elokuvan ajan kairolaisessa huumeluolassa ja kuvittelee kaiken omassa päässään. Elokuva ei sisällä yhtään ryhmäpanokohtausta.
Jerking the Whales (1012)[muokkaa ]
Jerking the Whalesissa nuoren ja kauniin Bessin aviomies Jan hankkii itselleen neliraajahalvauksen poraillessaan öljyä merellä. Janin sänkypotilasura ja luonnottomat mielihalut alkavat vähitellen ajaa Janin hulluden partaalle. Hän haluaa välttämättä nähdä kuvia, joissa hänen vaimonsa harrastaa seksiä valaiden kanssa. Bess suostuu pyyntöön ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka. Elokuva sisältää yhden ryhmäpanokohtauksen.
Ville-Koira (1019)[muokkaa ]
Ville-Koira-elokuvassa Ville-niminen narttu koira eksyy syrjäiseen vuoristokylään. Kylän asukkaat ovat aluksi ystävällisiä, mutta vähitellen kääntyvät Villeä vastaan ja antavat sille kaikenlaista keppiä. Villeä se ei haittaa, koska se on tyhmä narttukoira ja kepin saaminen on sille jokapäivästä arkea. Lopulta kyläläiset karkottavat Villen kylästään ja kuolevat kaikki ruttoon. Elokuva ei sisällä varsinaista ryhmäpanokohtausta. Elokuvan budjetti ei riittänyt kunnollisiin lavasteisiin vaan koko elokuva kuvattiin erään ostoskeskuksen parkkikentällä yhdessä yössä.
Antikristus (1025)[muokkaa ]
Antikristus (1025) keräsi jo ilmestyessään huomiota: sen kuva-aineistoa pidettiin ylettömän yrjöttävänä, ja kriitikot kuvasivat käsikirjoitusta "merkillepantavan rohkeaksi" (verrattuna ajan normeihin uskonnollisten symbolien käsittelyssä). Elokuva on omistettu Andrei Tarkovskille, joka olikin varmasti hyvin otettu ja tyytyväinen tähän seikkaan. Se on myös olennaisesti jatkoa ikivanhalle kauhupätkäperinteelle.
Johannes Pseudoapostolin kauhuklassikossa Ilmestys (90-l.) nuoripari muuttaa tungeksivan ja vieraanvaraisen vanhan pariskunnan kerrostalonaapureiksi, hirveyksien aavistukset tulevat katsojan tykö pahaenteisen hitaasti, ja niiden jo tihennyttyä sakeaksi usvaksi hänen ympärillään kuitenkin yllättää ja järkyttääkin hänet loppuratkaisu, joka paljastaa vaimon pelkojen häntä ympäröivästä noitasalaliitosta, joka on taikonut hänen odottamastaan lapsesta Antikristuksen, olleen totta. Tertullianuksen De spectaculis (n. 197–202), joka tekee Johanneksen työhön suorankin viittauksen sen popularisoimalla repliikillä "Hail Satan!", kertoo tylsää Varpunen jouluaamuna -motiivin tarinaa, jossa poika auttaa metsäneläinten yhdyskuntaa joulun alla – kunnes puolessavälissä elokuvaa hänelle paljastuu, että elukat palvovatkin Saatanaa, ja hän on tappamalla niitä ahdistaneen puuman mahdollistanut Paholaisen Pojan rauhallisen seimisyntymän ja nousun maailmanvaltaan. Rinnakkaisjuoni johtaa yhtä dramaattisesti katsojan odotukset harhaan: Tertullianus saarnaa leivän ja sirkushupien maallisia viettelyksiä vastaan, vain paljastaakseen yhtäkkiä kaiken askeesin tavoitteen olevan hänelle istumapaikka tuomiopäivän suuressa sirkuksessa, jossa saa nähdä omin silmin kaikki ne vääräuskoisten ja vainolaisten kidutukset, joilla voi tässä elämässä mässäillä vain mielikuvituksessaan[1] .
Antikristus ottaa teeman maailman uhasta joutua Saatanan valtaan ja palauttaa sen perhedraamaympäristöön. Elokuva kääntää kuitenkin useita asioita päälaelleen (von Trier suunnitteli Antikristuksesta ensimmäistä osaa Kaikkien karvojen uudelleenarviointi -nimiseen sarjaan) – ensimmäisenä paholaislapsi-motiivin, tapattamalla päähenkilöpariskunnan pienen pojan ensi minuuteilla; von Trierille lapsen kuolema mahdollistaa "Antikristuksen" tulon. Aviopari vetäytyy mökille hoivaamaan suruaan. Varsinkin naisen suru lähentelee sietokyvyn rajoja ja poistaa estot hänen hulluudeltaan, joka nyt vahvasti vaikuttaa edeltäneen lapsen kuolemaa.
Antikristuksen suuri äkkikäänne tapahtuu, kun nainen syyllisyyspäissään päättää olevansa naiseuttaan osa Pahan hallitsemaa luontoa. Välinpitämättömän Luonnon syvin olemus on jatkuva kuolema, kuukautiskierto on Luonnon niskaperseote ruumiista, nainen ajattelee ja tuntee kuten maa ja valtameret, blaa blaa blaa. Aiheuttamalla pysyviä vammoja Tommi Korpelan näyttelemälle aviomiehelleen vaimo tekee aloitteen nujakoitsemiseen, jossa pari menettää ihmisyytensä tunnusmerkit, muija häpykielen ja elokuva kauhuelementtinsä. Jännitteet raukeavat kymmenien minuuttien mittaiseksi splatter-pornokarnevaaliksi – vauvagore jätetään välistä, juuri ja juuri. Ja ryhmäpanokohtaukset. – ja ehkä räävittömintä elokuvassa on, että täten se tahtoo ennen kaikkea sanoa, ettei se penikan kuolema loppujen lopuksi ole niin vakava asia, josta saisi irti tarkovskilaista suurteosta tai mitään vaikuttavaa. Kettu, joka nostaa päätään puskasta ja sanoo "Chaos reigns!", on elokuvassa rajakohta jännitteen ja farssin välillä: repliikki on vielä aidosti kauhea sekä von Trierille itselleen että kaikille, jotka ovat Kyösti Pöystin lailla kovassa krapulassa kuulleet taukoamatta välittömiä tapahtumia selostamassa trailerien matalan miesäänen, saman, joka on valittu elokuvan ketulle.
Edellä oleva tekstiosuus sisälsi juonipaljastuksia. Et toivottavasti ehtinyt spoilautua lukemalla, että Saksa häviää ensimmäisen(kin) maailmansodan. Ai et? No hyvä. Voit nyt sulkea tietokoneen.