Hikipedia:Kuukauden nutipää
Kuukauden nutipää oli Hikipedian kerran kuussa myöntämä palkinto merkittävistä yhteiskunnallisista, kulttuurisista, taloudellisista tai geopoliittisista saavutuksista nutipäisyydessä. Valinta suoritettiin kerran kuussa ajankohtaisuus- ja nutipäisyyskriteerien nojalla läpinäkymättömässä prosessissa, josta ei voinut eikä voi valittaa. Kuukauden voittaja sai itsestään ja ansioistaan lyhyen esittelyn etusivulle.
Kuukauden nutipäät valittiin melko leppoisasti sujuneilla äänestyksillä, jotka ovat täällä. Tällä sivulla voi tarkastella kuukauden nutipäiksi valittuja.
Kuukauden nutipäät
2009
Heinäkuu: Britney Spears
Antikristukseksikin itsensä huumepäissään nimittänyt Spears vieraili vastikään Suomessa konsertoimassa Hartwall-areenalla. Nutipään Valintakomission päätökseen vaikuttuvatkin suuresti hypetys ja ajankohtaisuus. Lopulta peräti KUUSI (6 !) tuntia Suomessa viihtynyt laulaja on Paris Hiltonin ohella ehdoton ykkössuosikki kaikkien aikojen blondibimboksi, ja Komissiomme mukaan häneltä voidaan odottaa vielä tulevaisuudessakin paljon, esimerkiksi jälleenvalintaa Kuukauden nutipääksi.
Luotuaan ensin itsestään vaivalla kuvan ilma-aivoisena, henkisesti keskenkasvuisena ja fyysisesti yliseksuaalisena kersana, on Spears nyttemmin ryhtynyt valvomaan julkisuuskuvaansa vainoharhaisemmin kuin Erkki Liikanen. Nyt kaikki Spearsistä, hänen keikoiltaan tai hänen profeetoistaan julkaistavat kuvat on hyväksytettävä joko pissisdiivalla itsellään tai hänen lukutaitoisella managerillaan.
Hikipedia toivottaa Spearsille menestystä. Megalomaanisuudessa ja järkeä vastaan hyökkäävässä puhtaassa omituisuudessa on vielä matkaa edesmenneeseen poppikuninkaaseen. Ja jos vieroitusklinikat hoitavat hommansa, lienee aikaa vielä useita vuosia.
Elokuu: Jarmo Korhonen
Keskustan pahamaineisen kentän mystinen perunasatraappi, puoluesihteeri Jarmo Korhonen on kumppaneineen vakuuttanut taas uuden sukupolven siitä, että politiikka on likaista peliä ja että kepu pettää aina. Puoluesihteeri from Hell on valinnastaan saakka pyrkinyt kaikin voimin romuttamaan puolueensa kannatuksen maan suurimpien väestökeskittymien alueella. Jäljelle jäävän ajan Korhonen on omistanut pääministerin ja muiden keskustalaisten ministerien toimien hankaloittamiselle. Aina mokattuaan hommat tämä tyhjä uhoaja piilottelee salatorpassa vähintään pari viikkoa, ja sitten tukijoukot tai kaksoisveli(!!!) lähettelee analfabeettisia uhkauksia oman puolueen kansanedustajille: "Yle vahingoittaa meidät". Ainoa, joka ansaitsisi tittelin Korhosta paremmin, on Suomen Keskusta, joka ei ole tajunnut vieläkään lempata tätä groteskia K-linjan sammalihmeinkarnaatiota haja-asutusalueen kuuseen.
Korhonen ei ole osannut tehdä koko kesän poliittisesta tragikomediasta johtopäätöksiä eikä näin ollen eroa. Korhosen koreografia siis vain jatkuu kohti nutipäisyyden uusia huipentumia. Odotamme tuskastuneen vahingoniloisella mielenkiinnolla.
Syyskuu: Silvio Berlusconi
Italian tässä kuussa 73 vuotta täyttävä pääministeri pärjäisi kaiketi siviiliroolissaan seniilinä mediakeisarinakin, mutta tarvitsee pääministerin pallin nauttiakseen immuniteetista oikeuslaitoksen edessä. Siirtotukkansa pikimustaksi värjäävä mafiavaari tietää olevansa milloin maansa historian paras pääministeri, milloin Euroopan suurin poliittinen johtaja. Hän on suonut Jeesuksellekin sen kunnian, että on verrannut tätä itseensä. Ei ole tietoa, mitä nestettä nuti on, mutta sitä lienee Silvion kallon sisuksissa sen tavallisen bolognesekastikkeen lisäksi. Italian kolminkertainen pääministeri ja jaloilleen rahakasaan putoamisen maailmanmestari on saavuttanut paljon: Italian talous rämpii samassa Pontisten soiden liejussa kuin aina ennenkin, mutta nyt ei saada edes roskia kerättyä. Ei edes tasavallan johtotehtävistä.
Kun aikaa liikenee tuomarien lahjonnalta ja uhkailulta, viettää Caesar Corruptus aikaansa orgioissa, joista Caligula ja Tiberiuskin varmasti pitäisivät. Berlusconin Capri-jäljitelmissä on ollut mm. nakuja tšekkipoliitikkoja ja maksullisia naisia, joille pääministeri on lupaillut poliittisia virkoja. Kuten eräskin mies muinoin lausui: "O tempora, o mores! Senatus haec intellegit, consul videt; hic tamen vivit!" Berlusconi vitsailee saksalaisille europarlamentaarikoille keskitysleireistä, nauraa pohjoismaisille puukirkoille, joita ei edes ole nähnyt ja kertoo junailleensa EU:n elintarvikeviraston kotimaahansa vikittelemällä Tarja Halosta – ja nyt me emme saa mielikuvaa enää pyyhittyä pois. Kiitti helvetisti, Silvio.
Lokakuu: Matti Vanhanen
Käsittämätöntä kyllä, demarien ja sattuman oikusta vuonna 2003 Suomen pääministeriksi noussutta nurmijärveläisnikkaria pidettiin aluksi tylsänä tyyppinä. Kuluneiden kuuden vuoden aikana hän on kuitenkin tuottanut kansalle enemmän hupia kuin suurin osa edeltäjistään yhteensä. Pääministeritaipaleensa alussa Vanhanen vaikutti vielä melko sympaattiselta normidorkalta: selitti, miten kauheaa on joutua pääministeriksi ja miten hyvä on asua ei-kaupungissa ja antoi vaikutelman ihan väärään paikkaan joutuneesta Suomi-Filmin hahmosta. Todellisuus, kuten kävi ilmi, oli vielä kornimpi. Hetken aikaa jopa luultiin, että oli löydetty maailmankaikkeuden historian ensimmäinen tahraton kepulainen, joka ei paukutellut henkseleitään 24/7.
Vanhanen, joka oli keskustapuolueen ainoa hahmo, joka saattoi Jäättenmäen jälkeen palauttaa uskottavuutta pääministerin virkaan, on keskittynyt viimeiset viitisen vuotta kisaamaan entisten heilojensa ja median kanssa siitä, kuka murentaa nopeimmin yleisen luottamuksen tasavallan vaikutusvaltaisimpaan johtovirkaan. Tilanne on tällä hetkellä seuraava:
- Matti Vanhanen
- Matti Vanhasen ex-heilat
- Media – jonka ei tarvitse tehdä muuta kuin kertoa kahdesta edellä mainitusta
Puoluerahoitusasiassa Vanhanen on ruuvannut pitkän vartensa mutapoteroon, jossa sitten tönöttää liikkumatta ottamassa vastaan kaikki mahdolliset mutapaakut. Jos niitä ei tule, hän tekee omia. Absurdismipisteet ovat karttuneet, kun pääministeri on heilastellut Muka-Ikeassa sosiopaattisten yksinhuoltajien kanssa, ollut osallisena WC-paperirullavälikohtauksessa terveyskeskuksessa, pyytänyt anteeksi tanskalaisia tuherruksia, töpännyt kaikissa vaaleissa, järkännyt epäilyttäviltä huuhaaliikemiehiltä itselleen rahaa ja kristallimaljoja saamatta tapahtumista muistikuvia ja esitellyt tasavallan poliittiseen diskurssiin tuppeensahatun lankun käsitteen. Arvoisa lukija, pystyisitkö sinä keksimään mitään tällaista? Kuten aikamme Voltaire sanoisi: "Jos Matti Vanhasta ei olisi olemassa, ei Kepulla olisi huolen häivää." Pääministeri on uhrannut virkansa ja henkilökohtaisen uskottavuutensa jo niin monta kertaa ja niin naurettavien asioiden takia, että ulkomaita myöten nauretaan ja aiheesta. Ainoa, joka ei naura, on Matti Vanhanen. Hän tarkastelee maailmaa kuin vitsiä, jonka kaikki muut ymmärtävät, mutta hän ei millään. Surullisinta on, että jos Vanhanen tekisi uransa johdonmukaisimman ja vähiten koomisimman teon eli eroaisi, ei tilalle olisi tarjota ketään parempaakaan. Kuukauden nutipää – se on ihan Matti.
Koska Vanhanen on lukuisia kertoja julistanut, ettei suostu ottamaan vastuuta muiden tekemisistä – mitä häneltä ei ole vaadittukaan – tehtäköön tässäkin siis selväksi, että kuukauden nutipäänä hän edustaa, paitsi itseään, niin myös laajemmassa mielessä kaikkea, mikä on vialla suomalaisessa politiikassa ja yhteiskunnassa, joka keskittää vallan näin absurdin naurettaville yksilöille. Vedonlyönti siitä, onko Vanhanen pääministerinä vielä luopuessaan nutipäätittelistä keskiyöllä 31.10., on käynnissä. Rahat menevät veikkausmonopolin kautta erilaisille kulissisäätiöille ja niiden kautta epärehellisille poliitikoille, jotka tarvitsevat niitä nyt kipeämmin kuin koskaan.
Marraskuu: Johan Bäckman
Tämän kuukauden nutipää on: Johan Bäckman!
VTT, CCCP, dosentti Йо́хан Бе́кман on valtakunnallinen Putin - pelle, erikoisalana provosoituminen ja vainoharhaisuus. Kriminologian ja oikeushistorian dosentti ei tajua lakia sen vertaa, että jättäisi kuvaamatta elokuvaa elokuvateatterissa ja julkaisematta sitä Internetissä ängettyään ensin kuokkimaan kutsuvierasnäytäntöön. Huuhaahistoriaa kirjoitteleva pseudo-oppinut järjestelee päätyökseen kuuden hengen antifasistisia mielenosoituksia milloin tuon, milloin tämän kirjan julkaisemista vastaan. Diagnoosin veikkaus on täydessä käynnissä, vielä ehdit mukaan!
Bäckman on tiettävästi maailman ainoa ei-venäläinen isovenäläinen. Tämä on saanut jotkut epäilemään häntä Venäjän agentiksi. Jos näin on, niin taso on laskenut roimasti sitten kylmän sodan. Bäckmanin missio on ryöstöviljelyn avulla riistää viimeinenkin merkitys sanalta fasismi . Tässä tehtävässä hänellä on apunaan Suomen Antifasistinen Komedia, joka tukee kaikkia antifasistisia voimia, kuten Putin-Jugendin oppositionuhkailujaostoa.
Ansioistaan historiankirjoittajana Bäckman on saanut huomattavaa tunnustusta: hän sai vuonna 2004 Marsalkka Govorovin kirjallisuuspalkinnon, joka virallisesti myönnetään tunnustuksena teoksista, jotka "paljastavat kansallisten urotekojen mahtavuuden sekä suurten sotapäälliköiden roolin Suuressa Isänmaallisessa sodassa 1941–1945, soturien ja piiritetyn Leningradin asukkaiden sankaruuden ja miehisyyden, isänmaallisuuden, ihmisrakkauden sekä voittaja-esi-isiemme kunniakkaita perinteitä jatkavien aikalaistemme korkean moraalisen laadun". Palkinto koostuu 30 kilosta perunoita. Historiantulkitsijana, -manaajana ja -retusoijana Bäckmanille on ollut apua käsitteellisestä lukihäiriöstään sekä alkeellisesta kontekstivammastaan. Näiden vaivojensa takia Bäckman ei esimerkiksi kykene jäsentämään apartheidin kaltaisia käsitteitä muutoin kuin sisällyksettöminä voimasanoina.
Viime aikoina Bäckmanin syndrooma on edennyt anteeksipyytelyvaiheeseen. Hän on anonut anteeksiantoa Jörn Donnerilta ja Paavo Saloselta tultuaan pitkällisten pohdintojen jälkeen siihen tulokseen, että ei ole toiminut näitä kohtaan kovin fiksusti. Venäjä odottaa yhä Bäckmanin anteeksipyyntöä oman arvovaltansa ja omien kansalaistensa sotkemisesta omituisiin tragikomedioihin.
Joulukuu: Pentti Linkola
Vaikka eristyksissä elävien, katkerien ja ihmisiä vihaavien kalastajien henkisen tilan laadusta ei ryhmänä ole juuri epäilyksiä, vaatii jonkun yksittäisen kalastajan nimeäminen Kuukauden nutipääksi selvästi erottuvia ansioita. Linkolalla on tarjota sellaisia. Hänen lausuntonsa – jostain syystä toimittajia yhä lähetetään silloin tällöin korpeen Linkolan verkonlaskuhorinoita tallentamaan – ilmentävät vuosi vuodelta suurempaa nutipäisyyttä natsifantasioineen ynnä muine yksinäisyyden hapattamasta aivomassasta erittyvine päästöineen. Ajatuksissaan kehää kiertävän, raihnaisen kalastajan suhteeton medianäkyvyys on myös paljonpuhuva osoitus siitä, kuinka köykäisesti metsien maassa noustaan valtakunnanintellektuelliksi.
Linkolan ajattelusta erinomainen esimerkki on hänen luonnehdintansa natsismista "loistavana filosofiana" – tämä tarkoittaa siis, että itävaltalaisen paskaa maalaavan mätämunan huuruiset jorinat ovat ihmiskunnan henkisten ponnistusten suurimpia huippuja. Linkola haluaa myös jakaa kaikkien kanssa sen, että pitää terrorihyökkäyksiä pelkästään hyvinä ja kannatettavina asioina ja neuvoo, että vesijohtoverkostojen myrkyttäminen se vasta olisi siunattu teko. Linkola on niin pessimistinen, että hänen rinnallaan krapulainen Schopenhauer vaikuttaa amerikkalaisen kaavaelokuvan koripallovalmentajalta.
Terroristit ovat siis kovasti Linkolan mieleen – ihan näin vinkkinä vain sinne CIA:n suuntaan. Yleisesti ottaen kaikki teot, jotka aiheuttavat ihmisille maksimaalista kärsimystä yksilöinä, mutta ovat globaalisti ympäristön kannalta merkityksettömiä, nauttivat Linkolan vankinta kannatusta – lentokoneen täräyttäminen kerrostalon kylkeen kun ei globaalissa ekologiassa tunnu yhtään missään. Tosiasiallisestihan selvää on ollut jo pitkään, että Linkola on ensisijaisesti misantrooppi ja vasta sitten luonnonsuojelija.
Ajankohtaisuutta tittelin myöntäminen saa siitä, että Suomeen on kuulemma perusteilla ekofasistinen puolue, joka ammentaa ideologiaansa Linkolan kallon sisällä porisevasta sopasta. Voi kyllä olla vaikeaa saada suurta kannattajakuntaa, jos vaalilauseen oleellinen sisältö on "kunpa olisit kuollut". Muistakaamme näitä rohkeita toisinajattelijoita sitten tulevaisuudessa, kun polttouunit savuavat ja kaariportin yllä lukee Töten macht sauber.
Lopetuksena mainittakoon, että Hikipedian virallinen kanta on toivoa vilpittömästi Linkolan ja kaikkien hänen seuraajiensa kuolemaa. Hikipedia ei itse halua lähteä toiminnan tielle tässä asiassa, vaikka kiistatonta onkin, että kaikki heitä kohtaan suunnattu väkivalta olisi pelkästään – to-ööh, tuomittavaa. Kireitä siimoja, herra kalastaja!
2010
Tammikuu: George W. Bush
Myönnämme auliisti, että näin ilmeisen ja peräti epäajankohtaisen henkilön valinta kielii siitä, että nutipää-äänestykset ovat surkean epäaktiivisia. Skarpatkaahan nyt siis! Sitten asiaan: George W. Bush, Yhdysvaltain 43. presidentti, nykyisin texasilainen eläkeläinen (virka, johon hän olisi aina ollut omiaan), juhlistaa etusivuläsnäolollaan 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen päättymistä. Hänen virkakautensa, hänen valintansa, hänen päätöksensä ja hänen nutipäisyytensä muovasivat taakse jätettyä 200-alkuista vuosikymmentä enemmän ja nutipäisempään suuntaan kuin kenenkään muun demokraattisissa ja rehellisissä (no, lopulta, ainakin toisella kerralla) vaaleissa valitun henkilön törttöilyt.
George W. Bush on monitasoinen, peräti kaikkien tasojen, nutipää. Hän oli virkakautensa aikana nutipää poliittisella tasolla, ja koko elämänsä hän on ollut nutipää yksityisellä tasolla. Bushin julkispoliittisen nutipäisyyden kruunu on epäilemättä hänen Irakin-ekskursionsa, maailman suurin aineellisista fiktiivisistä syistä käyty ja käytävä sota. Irakiin mentäessä alle jäivät mm. Ranska, Saksa, Venäjä, järki ja kohtuus. Ulkopoliittis-diplomaattinen kahdella jalalla (tosin vain vaivoin) kulkeva katastrofi oli aktiivinen myös sisäpolitiikassa. Bushin kaudella republikaaninen puolue, joka oli viimeksi uudistusvoima Theodore Rooseveltin aikana, on taantunut niin vanhoilliseksi, että sen tunnuskin vaihdettiin elefantista mammutiksi. Kantasolututkimus taannutettiin ja varoja syydettiin johonkin oikeasti hyödylliseen eli tähtilipun pystyttämiseen Marsin ruostehiekkaan.
Presidentti niitti menestystä myös retoriikan alueella. Hänen huuliltaan nousi ihmisiä innoittamaan suuria sanoja, jotka eivät tunnetusti suuta halkaise. Aivojen suhteen vastaavia takeita ei ole. Bush ei ole jättänyt seuraajiaan toimettomiksi. Yhdysvaltain presidentit tulevat todennäköisesti seuraavat 25 vuotta selvittelemään tämän huolettoman analfabeetin puuhailuja.
Tämän käsitteelliseen ajatteluun kykenemättömän tolvanan myötä heitämme hellät jäähyväiset kuluneelle vuosikymmenelle. Toivottavasti ei ikinä tarvitse sanoa, että on ikävä.
Helmikuu: Tony Halme
Kuolleista saa yleisesti hyväksytyn kannan mukaan sanoa vain mukavia asioita. Tietyissä tapauksissa olisi siis yksinkertaisesti vaiettava. Taustalla tässä käsityksessä harhailee kanta, jonka mukaan on epäreilua moittia, kun vainaja ei voi puolustaa itseään. (On huomionarvoista, että ensisijaisesti ampuma- ja huumausainerikoksista, väkivaltaisuudesta ja typeristä näkemyksistä tunnetun henkilön kritisointi tämän elinaikana vasta harkitsematonta olisi.) Tässä kuussa nutipääksi ei kuitenkaan nosteta vain henkilöä, vaan kokonainen ilmiö. "Paha elää tekijänsä jälkeen, hyvä menee usein hautaan luiden kanssa", sanoo Antonius Shakespearen Julius Caesarissa. Nutipäisyys on täten pahuuden kaltainen, joskin huvittavampi ominaisuus, sillä myös se jää elämään ja jopa tarttuu.
Kun entinen nyrkkeilijä, henkivartija, vapaapainija, viikinki, laulaja, kirjailija, parlamentaarikko ja persujuhta Tony Halme (s. 1963) poistui keskuudestamme tammikuun 8. päivänä, pani hän pisteen erikoislaatuiselle elämäntarinalle ja lietsoi postuumisti tasavallassa ainutlaatuisen massanutipäisyysmyrskyn. Tämän ei olisi pitänyt tulla yllätyksenä kenellekään Halmeen nutipäistä uraa seuranneelle.
Osassa lukuisista työuristaan Halme mätki ihmisten päitä seinään, osassa sai heidät tekemään sen taas aivan omaehtoisesti. Halme, joka myös Ludvig Borgana tunnetaan, rynnisti Suomen politiikkaan lupaamalla laittaa holtittomat rikolliset linnaan. Hän onnistui järjestämään yhden sellaisen työkyvyttömyyseläkkeelle. Armottomana huumeidenvastaisen sodan soturina hän antoi loistavaa esimerkkiä amfetamiinisekoiluillaan, josta lähes kuukausittain saatiin lukea kotimaan laatulehdistöstä. Rehellisen suomalaisen asialla ollut parlamentaarikko ammuskeli huumeissa laittomalla aseella ja harjoitti harrastuksenomaisesti törkeää liikenteen vaarantamista sekä huumausaineiden salakuljetusta. Miesparka meni niin pahasti sekaisin, että jopa hänen lesbotutkansa petti tasavallan presidentin kohdalla. Tätä oli 16 390 kansalaista tilannut.
Halme kelpaisi näillä ansioilla arvonimen saajaksi muutenkin, mutta hänen kohdallaan nutipäisyys on tarttuvaa laatua ja kohotti eeppiset mitat saavuttaneen Halme-ilmiön liki välittömästi hänen poismenonsa jälkeen. Nuti pumppautui ensinnä kolumnisti Kaarina Hazardin kalloon ja inspiroi hänet harjoittamaan Hikipedia-tason mediakritiikkiä Hikipedia-tason julkaisussa. Tästä seurasi apokalyptistä kuohuntaa, kun kaikki, joilla oli ollut kyllin perushumalainen ÄO Halmeen äänestämiseen, saivat liki samanaikaisen nutitartunnan. Aleksi Valavuoren synapsit nutiutuivat, ja hän jätti tasavallalle uhkavaatimuksen Hazardin kolumnista. Pikapuoliin kaikki ne kymmenet tuhannet surulliset pikku ihmiset, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin aukoa mahdollisimman kovaa päätään Halmeen kunnian vuoksi tai siitä huolimatta, tulvivat todellisuuskorvikkeeseensa Internetiin. Suunnattomat nutipäälaumat valtasivat hetkeksi foorumit pakkoruotsi- maahanmuutto- ja aluepolitiikkarunkkaukselta, julistivat intomielisesti omaa kantaansa jäsenmääräänsä eksponentiaalisesti kasvattaneissa Facebook-ryhmissä ja ylipäänsä olivat saatanan idiootteja. TV-uutisissa sanottiin jotain myös Haitista.
Erikoismaininnan harvinaislaatuisesta nutipäätartunnasta saavat tässä toimittaja, eurovaalifloppi Petri Sarvamaa, joka osoitti kyvyttömyytensä hahmottaa fasismin kaltaisia käsitteitä, ja perussuomalaisten Brysselin-vaihtari Timo Soini , joka aikanaan valjasti Halmeen persujen vaalivankkureita kiskomaan ja kulutti vuoden 2003 kesän jälkeisen ajan jeesustelemalla siitä, miten sairasta miestä ei saa kritisoida. Kunniamaininta kaikille Halmetta äänestäneille: ilman teitä tämä ei olisi ollut mahdollista.
Nutipää par exellence, alan primus inter pares, saa puolestamme nyt levätä rauhassa. Hänen nutinsa on levinnyt valtakunnassa laajalle. Jospa se Jumala sitten tosiaankin armahtaisi.
Maaliskuu: Muammar Gaddafi
Libyan operettieversti Mu‘ammar al-Qadhāfī, jota Ronald Reagan selvänä hetkenään luonnehti Lähi-idän hulluksi koiraksi , on riehunut kansainvälisessä politiikassa jo vuodesta 1969. Hän on tunnetusti tukenut kaikkia mahdollisia Libyan ulkopuolella toimivia vapautusliikkeitä, jotka ovat olleet aseiden tarpeessa. Vapautta on sitten edistetty Israelin olympiajoukkueen teurastuksella, IRA:n pyssykaupoilla, saksalaisten yökerhojen räjäytyksillä, lontoolaisten poliisien ampumisella ja amerikkalaisten matkustajakoneiden sekä skotlantilaisten pikkukaupunkien posauttelulla. Ulkomaalaiset olivat tunnetusti äimänä Gaddafin edesottamusten äärellä, sillä tämä syöksyi tukemaan ideologiasta riippumatta aivan ketä tahansa, jolla oli tuliase ja halu käyttää sitä mitä tahansa keskushallintoa vastaan. Gaddafilla on tietysti myös oma rauhanpalkinto, jolla on seppelöity sellaisia kyyhkyjä kuin Fidel Castro, joka yllytti jo 60-luvulla Nikita Hruštšovia aloittamaan ydinsodan ja tappamaan kaikki maailman ihmiset. Gaddafi itse on työskennellyt lähialueellakin rauhan puolesta mm. yrittämällä saada aikaiseksi rajasotaa Tšadin kanssa.
Gaddafi, jolla ei ole virallista asemaa Libyan hallinnossa, johtaa maata ideologisena oppaanaan itse sanelemansa Vihreä kirja. Hän nauttii esiintymisestä afrikkalaisten, arabien ja muslimien – itse asiassa koko maailman – johtajana. Afrikassa – maanosassa, jossa lukutaito on alhaisin ja joka sijoittuu vertailevissa älykkyystesteissä säännöllisesti hännille – Gaddafia arvostetaan valtiomiehenä. Jopa Nelson Mandela on lääkityksensä sotkettuaan ylistänyt Gaddafin saavutuksia. Elokuussa 2008 Gaddafi piti Benghazin kaupungissa puheen, jossa julistautui virallisesti Afrikan kuninkaiden kuninkaaksi. Hänet kruunattiin tähän virkaan Addis Abebassa seuraavana vuonna. Samana vuonna hän ilmoitti Arabiliigan kokouksessa olevansa arabijohtajien johtaja sekä kaikkien muslimien imaami.
Afrikkalaisuuttaan korostava Gaddafi tietää myös valistaa, että berberit ovat mielikuvitusolentoja, jotka imperialistit – aina antiikin kreikkalaisista ja roomalaisista alkaen – ovat keksineet arabien kiusaksi. Hän on kieltänyt berberien kuvitteellisen kielen käyttämisen Libyassa, jotta myytti saataisiin murentumaan.
Ulkomailla matkustaessaan Gaddafi ottaa aina valtavan beduiinitelttansa mukaan ja asuu siinä. Ymmärrettävästi hän ei ole kovin toivottu vieras, sillä teltta on viheliäisen ruma ja yleinen turvallisuusriski. Gaddafi ei nykyisin juuri enää esiinny everstin univormussaan. Viime vuodet hän on kuljeskellut maailmalla muistuttaen lähinnä isoäidin liinavaatevaraston ryöstänyttä krapulaista orankia.
Halki 2000-luvun alkuvuosikymmenen Gaddafin Libya piti vankeina bulgarialaisista sairaanhoitajista ja palestiinalaisesta lääkäriharjoittelijasta koostuvaa ryhmää, joka oli tuomittu kuolemaan HI-viruksen tahallisesta tartuttamisesta libyalaisiin lapsiin. Rikolliset olivat niin paatuneita, että olivat onnistuneet levittämään virusta ajatuksen voimalla jo ennen Libyaan saapumistaan.
Tätä kirjoitettaessa Gaddafin viimeisin tempaus – helmikuun lopulla 2010 – oli julistaa pyhä sota Sveitsiä vastaan. Valaliiton poliisi kun oli mennyt puuttumaan Gaddafin mielipuolisen pojan Hannibalin(!) palvelijanpieksäjäisiin, jotka pidettiin Genevessä. Viime vuonna hän ehdotti, että Italia, Ranska ja Saksa jakaisivat Sveitsin keskenään, jotta se ei enää voisi kiusata hänen jälkeenjäänyttä jälkikasvuaan. Gaddafi on hyvin tarkka perheestään etenkin sen jälkeen, kun hänen postuumisti adoptoitu tyttärensä kuoli Yhdysvaltojen pommituksessa vuonna 1986.
Gaddafin kamelikaravaani kulkee, hullu koira haukkuu. Hikipedia myöntää nutipääpalkinnon elämäntyöstä.
Huhtikuu: Henri Vähäkainu
Vähäkainu tunnetaan myös aliaksilla Pikku G ja Gee, ja artisti tulee valitsemallaan uralla mitä todennäköisimmin useampia identiteettejä tarvitsemaankin.
Elämäntapa-artisti tunkeutui suurjulkisuuteen vuonna 2003 sentimentaalisen nyyhkyräpätyksen voimin. Aikuisistakin on aina söpöä, kun teini saarnaa muille nuorille päihteitä ja rikollisuutta ja sellaista vastaan, joten iskelmä-rapin kohtalona oli nousta suunnattomaksi menestykseksi. Rap-artistit eivät ole varsinaisesti kuuluisia taipumuksestaan säilyttää kylmäpäisyytensä menestyksen keskellä (tai muutenkaan), ja Pikku G:llekin ilmeisesti managerit ja tuottajat maalasivat puolijumalaista tulevaisuutta artistin itsensä suggeroidessa loppusilauksen. Seurauksena oli tajutonta henkselienpaukuttelua (rap-artistit eivät tosin housunkannattimia käytä) ja uhoamista Ameriikan valtaamisesta. Ilmeisesti kansainvälinen tilaus ugrilaiselle feelgood-saneluiskelmälle miellettiin suureksikin. Seurasi hupaisa myötähäpeäepisodi, kun Pikku G lähti mukaan tunnustetun nutipään, pääministeri Matti Vanhasen uljaaseen presidentinvaalikampanjaan, jolle nauravat yhä ne Vihreä Tuuli -seipäätkin. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Pikku G hinkui Arkadianmäelle ottamaan oppia Tony Halmeelta. Hän sai 691 ääntä. On sinänsä pelottavaa, että nuorisovaaleissa Pikku G oli toiseksi suosituin ehdokas Juha Miedon jälkeen. (Molemmat seikat ovat erittäin pelottavia.) Me ollaan nuoriso, me ollaan tulevaisuus. Pitäisikö ääni-ikärajaa nostaa?
Kun seinälle kylliksi uhoaa, on lopulta yleensä seinä vastassa. Syksyllä 2009 Pikku G eli silloinen Gee sai ehdollista vankeutta törkeästä rattijuopumuksesta. Hiljan Gee sai rekisteriinsä myös tuomion huumausainerikoksesta. Jupakassa oli mitä ilmeisimmin kyse juuri kansainvälistymisprojektin ensiaskeleista eli suomirap-katu-uskottavuuden nostamisesta kansainväliselle tasolle. Mitä muuta annettavaa kansainväliselle hip hop -skenelle olisi näillä suomalaisilla puberteettiäänisillä räppääjillä, jotka yrittävät epätoivoisesti saada Itä-Helsingin kuulostamaan Etelä-Los Angelesilta ja loput lyriikat kertovatkin sitten siitä miten kavala tyttöystävä petti ja jätti? Kokaiinilla siitä selviää.
Virheist oppii ja kokemust karttuu, niinhän se oli.
Toukokuu: kreikkalaiset
Helleenit keksivät filosofian. Sitä ei viimeisten kuukausien – no, ollaan rehellisiä: vuosikymmenien – aikana ole ollut helppo uskoa. Kreikkalaiset ovat omalla hallitsemattomalla töpeksinnällään vieneet koko maanosan yli nutipäähorisontin. Kansainvälinen valuuttarahasto ja euroalue päätyivät lainaamaan Kreikalle 110 miljardia euroa velkojen maksamiseen. Se on nutipäisyyden hirmuinen hinta. Ja kuten tavallista, nutipäisyys tarttuu. Suomen eduskunnassa kreikkalaisuus leviää. Filosofi Pentti Oinonen (perus) pohti, maksaako Kreikka lainan takaisin oliiveilla, mutta häntä ovat jo aiemmin hämmentäneet hauvelien naimapuuhatkin. Parempi on jättää kokonaan kertomatta hänelle Platonit ja muut.
Kreikan valtio on ollut itsenäistymisestään 1829 lähtien suurimman osan ajasta de facto konkurssissa, mutta on aina onnistunut viilaamaan muita linssiin, joita Arkhimedeskin tarinan mukaan käytti menestyksekkäästi roomalaisia vastaan. Nyt ovat helleenit sitten tehneet huijauksen, joka on vaarassa tehdä selvän kaikista huijauksista, siis heistä itsestäänkin. Nutipäisintä asiassa on, että kreikkalaiset ovat ennen kaikkea huijanneet itseään. He ovat äänestäneet jatkuvasti valtaan ne päättäjät, jotka ovat luvanneet alfan hyvää ja oomegan kaunista. Jos joku päättäjistä on ikinä poikkipuolisen sanan lausunut, on kaivettu nanosekunnissa polttopullot esiin ja tuhottu pari korttelia Thessalonikissa. Se filosofikansan argumentaatiosta. Kreikkalainen rakastaa vapautta. Omaa vapauttaan. Muiden olemassaoloa hän ei tiedosta. Ελευθερία ή θάνατος! Vapaus tai kuolema! Tai vaikka molemmat, anna tulla vaan! Valuutta saa romahtaa ja jättiruttolama tulla, mutta ulkotyölisiin ei kosketa ikinä.
Jokainen Kreikan liikennekulttuuriin tutustunut tietää, että kreikkalaisten todellisuuskäsitys on poikkeava. Kreikkalaiselle ei ole olemassa maailmaa eikä menneisyyttä tai tulevaisuutta. Kreikkalaiselle on olemassa tasan kaksi asiaa: minä ja hetinyt. Jokainen voi päätellä, millaiset ovat mahdollisuudet rakentaa tällaisista tiilistä minkäänlaista yhteiskuntaa. Varsinkin, kun Nikolaos sanoi, että kyllä sen laastilähetyksen olisi jo pitänyt tulla... Kreikkalainen kiertää periaatteesta kaikki verot ja raivoaa sitten siitä, että tiet ovat kelvottomassa kunnossa. Kreikkalainen vetää joka asiassa välistä ja turvautuu nepotismiin, ja rähjää sitten siitä, että kustannukset kohoavat ja että byrokratia on tehotonta. Kreikkalainen valehtelee ja suuttuu, kun todellisuus ei mukaudu valheeseen.
Kun kreikkalaisilla ensimmäistä kertaa historiansa aikana on hallitus, joka uskaltaa kertoa ikävätkin asiat edes hieman todensuuntaisesti, kääntyvät he luonnollisesti apinanraivolla sitä vastaan. Tämä porukka pani Sokrateenkin juomaan myrkkyä. Euroalue on nuristen suostunut lainaamaan helleenihuithapelien teemapuistolle aivan haadeksen käsittämättömän rahasumman, jotta se ei romahduttaisi koko talousaluetta Atlantiksen lailla pohjaan. Ehtona on, että Kreikka alkaa käyttäytyä niin kuin euroalueen valtio käyttäytyy. Ei esimerkiksi siten kuin se on tähän saakka käyttäynyt ja käyttäytyy. Eli ei esimerkiksi kuin uhmaikäinen klovni, joka on päässyt käsiksi avonaiseen ouzopulloon. Tämä ei tietenkään helleeneille käy, sillä on heilläkin ylpeytensä uhmaikäis-kännisessä klovneriassaan. Uskollisena kreikkalaisen tragedian kaarelle kreikkalaiset haluavat tuhota itsensä ja vetää kaikki muut mukanaan. Jos ei 50-vuotiaana pääse automaattisesti julkisella sektorilla eläkkeelle, niin räjähtäköön sitten saatana vaikka koko kosmos!
Kreikkalaiset loivat länsimaisen sivilisaation. Jos asia olisi heidän ratkaistavissaan, he myös todennäköisesti tuhoaisivat sen. Mitä pikemmin tämä balkanilainen banaanivaltio saadaan IMF:n ohjaukseen, sen turvallisempi maailmassa on elää täysijärkisenä. Mutta parinkymmenen vuoden päästä ne tekevät tämän uudelleen.
Kesäkuu: Leena Rauhala
Kesäkuussa 2010 kansanedustaja Leena Rauhala (kd) aloitti kaunokirjallisuutta koskevan kulttuurikeskustelun käyttämällä hallituksen ja valtiopäivien aikaa nuorisolle suunnatun tusinaromaanin julkaisun estämiseen. Rauhala vaatii, että koko Sweep-kirjasarjan julkaisu suomeksi pitäisi kieltää kokonaisuudessaan, koska teoksissa mainitaan huumeet, alastomana uiminen, savuke ja joitakin sensuroituja kirosanoja. Lisäksi (mikä pahinta) romaaneissa esiintyy panteistis-häröhköä wicca-teemaa, joka kristillisdemokraatin kurkiaisessa yhdistyy suoraan itseensä vanhaan vihtahousuun. Wicca on uuspakanallinen hölynpölykultti, joka uhkaa nakertaa ihmisten mielenterveyttä ja moraalia sekä isänmaan kristillistä perintöä korostamalla luonnon pyhyyttä, pienyhteisöjä ja sukupuolten tasa-arvoa. Lisäksi kirjasarjan aloitusosassa mainitaan termi sadomasokistinen prostituoitu vertauksessa. Rauhalan mielestä tämä on kielteistä, vaikka ilmeistä on, että jokainen hänen äänestäjistään kärsii tai nauttii perversiosta, jonka rinnalla sadomasokismi on söpöä iltapuhdetta (niin kuin sen pitäisikin olla, toim. huom.).
Rauhala oli niin asiantunteva, että mainosti moraalitonta kirjasarjaa Sanoma Magazinesin kustanteeksi; muiden ihmisten todellisuudessa saatanan apulaisena on häärinyt Stabenfelt-kustantamo (joka oli jo esisensuroinut teoksesta kaikki maailmanlopun asiat, kuten tupakin sauhuttelun), jonka tynnyrissä kasvanut pomo oli niin pihalla, ettei mistään wiccasta ollut koskaan kuullutkaan. Kustantamo painoi paniikkinappulaa Ö-luokan pilaparlamentaarikon moraalisen hyperventiloinnin vuoksi. Stabenfelt-kustantamo saakin kunnianutipäämaininnan.
Ei ole tietenkään mikään uutinen, että eduskunta tulvehtii väkeä, joka ei älynsä puolesta kelpaisi edes ruokkimaan lampaita kahdesti päivässä, ja siksi onkin luonnollista, että "myös muut kansanedustajat ovat osoittaneet huolensa kirjassa esitetyn materiaalin levittämisestä ja tekeillä on lakialoite, jolla vastaavaa materiaalia sisältävien lastenkirjojen julkaiseminen estettäisiin ja kirjoihin saataisiin ikärajat samoin kuin elokuvissakin", kertoo Rauhala tiedotusvälineille. Rauhalan tulevaisuusvisioissa yhteiskunnalliset, poliittiset ja ei-kristilliset uskonnolliset aiheet saavat K18-leiman, jolloin nuoriso voi keskittyä lukemaan kuvakirjoja Mikko-Siilin seikkailuista Myökkipyökkimetsässä. Oppikirjat eivät tekisi poikkeusta, sillä Rauhala tunnetaan ajatuksista korvata myös koulujen biologianopetus Mikko-Siilin edesottamuksilla. Kun kaikki otsanrypistämistä, kyseenalaistamista ja ajattelua sisältävä vaarallinen kirjallisuus on siivottu nuorison ulottumattomiin, voi maahan turvallisissa oloissa kasvaa uusi sukupolvi, josta tulee yhtä ilma-aivoinen joukko toistensa moraalien vahtimiseen omistautuneita vahtihurttia kuin Rauhalasta, jonka henkinen kehitys on sujunut normaalisti siksi, että hän ei ole koskaan lukenut yhtään kirjaa, joka olisi missään vaiheessa saanut hänen olonsa epämukavaksi. Rauhala on tosin tunnettu muutenkin julkisissa esiintymisissään tuubageneraattorina, jonka taso on häpeäksi jopa Kristillisdemokraattiselle puolueelle. Jopa. Mutta toisaalta: kun poliitikolla ei ole kykyjä eikä kapasiteettia yrittää ratkoa mitään oikeita ongelmia, niin pakko jollain on julkisuutta itselleen hankkia.
Hikipedia onnittelee kesäkuun 2010 nutipäätä, Leena Rauhalaa. Kun valtiopäivät viimein pääsee kesälomille, rohkenemme ehdottaa Rauhalalle kesälukemista (kaunokirjallisuuden saralla hänen suosiossaan on tiettävästi eräs seemiläisperäinen eepos, joka sisältää kansanmurhia, kivitystä, kidutusta, riivaajahenkiä, insestiä, raiskauksia, pedofiliaa, maailmanlopusta fantasiointia ja sananlaskuja), joka saattaisi avartaa uusia sensuurihankkeita kristillisen kiiltokuvafasismin sadomasokistiselle kansikuvatytölle:
- Anthony Burgess: Kellopeliappelsiini
- Petronius: Satyricon
- Markiisi de Sade: Sodoman 120 päivää
- John Stuart Mill: Vapaudesta
- Karl Popper: Avoin yhteiskunta ja sen viholliset
Heinäkuu: Ilkka Kanerva
Ulkoministerinäkin uransa ja uskottavuutensa mokaamassa vilahtanut varsinaissuomalainen satyyri Ilkka Kanerva (kok.) on yleisesti tunnettu eräänä puolueensa vastenmielisimmistä vaikuttajista – ja siitä voisi totisesti tulla kova kilpailu. Nutipäisyyden kilpakentillä vain harva puoluetoveri kykenee kuitenkaan urheilumies Kanervaa haastamaan. Lokalahden lipevä Lothario on ollut politiikassa suhmuroimassa 1970-luvulta saakka. Vain Kokoomuksen pitkä oppositiokausi esti häntä tuolloin aiheuttamasta kansallisia vahinkoja. Kokoomuksen Nuorten Liiton johdossa Kanerva joka tapauksessa ehti haaveilla läheisistä suhteista hyvään Neuvostoliittoon sekä järjestön liittymisestä Suomen Rauhanpuolustajiin, joka oli aina valmis puolustamaan rauhaa, kunhan sen takaajina olivat Neuvostoliiton aseet ja kunhan rauha toteutuisi stalinistisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa. Kokoomuksen pilttikerhossa syntyi kuitenkin asiasta kiistaa, ja Kanerva onnistui jollain käsittämättömällä konstilla keplottelemaan itsensä eduskuntaan vuonna 1975 – sen jälkeen häntä ei ole parlamentista pois saatukaan.
Kanerva sai Holkerin ja Ahon hallituksissa paskat ministerinpostit (jälkimmäisessä hän sai ansaitusti Suomen turhimman julkkiksen tittelin keskittyessään työministerinä mallitoimiston tyttöjen jahtaamiseen samaan aikaan, kun lama vallitsi kaikkialla Kanervan pöksyjen ulkopuolella), mutta Vanhasen II:n kohdalla hänen unelmansa täyttyi: epäuskoisten ihmisten loksautellessa leukojaan tehtiin Kanervasta Suomen ulkoasiainministeri. Eräät jo arvelivat, että tämä ei voi päättyä hyvin, eikä päättynytkään, sillä Kanerva pysyi tyylilleen uskollisena.
Suomalaisilla naisilla on tunnetusti huono maku, ja Kanerva on ehtinyt seurustella arviolta kolmanneksen vaalipiirinsä naispuolisista äänestäjistä kanssa (hieno lause, tiedetään, mutta niin on mieskin). Hän on saanut julkisuutta tapailemalla mm. B-luokan homo/camp-ikoniksi sittemmin noussutta iskelmälaulajaa, kännissä ajelevaa mallia ja muita arvovaltaisia naisihmisiä. Kanerva on yleensä hakeutunut oman tasoiseensa seuraan – ei välttämättä iän, mutta henkisen kypsyyden ja tyylitajun puolesta.
Lopulta Kanerva päätyi ulkoasiainministerinä ja ETYKin puheenjohtajana lähettelemään käsittämättömän tulvan yhdeksänvuotiaan älyllisen tason mukaan kutkuttavia tekstiviestejä eräälle tuhdille (削除) pupu (削除ここまで) rusakkotytölle, joka on sen jälkeen roikkunut roskajulkisuudessa kaikkien elämänhalua tuhoamassa, Johanna Tukiaiselle. Aivan saatanan sama muuten, mutta Kanerva käytti harrastukseensa virkapuhelintaan ja työaikaansa ja sitten vielä jatkuvasti valehteli asiasta, kun siitä erikseen kysyttiin. (Suomelle on kunniaksi, että Wikipediassa on aiheesta aivan oma artikkelinsa.) Kun Kanerva ei itse kyennyt tekemään johtopäätöksiä, Kokoomuksen johto teki ne hänen puolestaan, ja Kanerva sai lähteä. Joukko niljaisia paskapäitä ryhtyi tämän jälkeen inisemään feministisestä vainosta. He ovat idiootteja ja todennäköisesti siten Kanervan äänestäjiä. Ulkoasiainministeri oli onnistunut käyttämään virka-asemaansa väärin, valehtelemaan kansalle ja nolaamaan maansa kansainvälisessä julkisuudessa. Kanerva ja Suomi pääsivät ansaitusti naurunalaiseen asemaan ympäri maailman. Kiitos, Ike.
Kanervalla oli ulkoministerinä muutenkin alkanut vaihteeksi ilmaantua taas pientä mittakaavavirhettä. Vuonna 2008 Kanerva vietti 60-vuotispäiviään tyyliin, jota olisimme ehkä odottaneet Nelson Mandelan 100-vuotisjuhlallisuuksilta. Juhlapuhujia ja selkääntaputtelijoita oli kutsuttu järjettömästi, ikään kuin kyseessä olisivat valtiomiehen juhlat. Keväällä 2010 sitten kävikin ilmi, että Kanervaa epäillään lahjoman vastaanottamisesta näiden megalomaanisten mehukestien valmistelussa. Kutsuja oli painatettu lahjaksi ja vähän kaikkea. Kanerva oli todennäköisesti silkkaa osaamattomuuttaan, syyntakeettomuuttaan ja ymmärtämättömyyttään jättänyt käsittämättä, että 17 000 euron vastaanottaminen liikemiehiltä voi vaikuttaa oudolta, kun hän samalla toimi Varsinais-Suomen maakuntakaavaa valmistelevan Varsinais-Suomen liiton puheenjohtajana. Kuulustelujen jälkeen Kanerva tunnusti, ettei tajunnut koko asemaansa kuulustelussa tai ylipäänsä mitään mistään, kuten ei koskaan ollut tajunnutkaan.
Tämän ei oleteta vaikuttavan Kanervan mahdollisuuksiin roikkua eduskunnassa loputtomiin. Niin suuri varsinaissuomalainen äänestäjäjoukko on aina liki kepulaisella irrationalismilla tukemassa "meidän Ikeä", kun hän omilla idioottimaisuuksillaan mätkii itseään päin pläsiä. Yllättävän monet varsinaissuomalaiset kuvittelevat lipevän hypersosiaalisuuden korreloivan asiaosaamisen kanssa. Tämä kuvitelma on harhainen.
Kesällä 2010 Kanerva – lähetettyään baarissa tapaamalleen tytölle taas vaihteeksi gigatavujen edestä tekstiviestejä – ilmoitti hakevansa ammattiapua ja esitti kollektiivisen anteeksipyynnön. Kanervan päätös oli kuitenkin ylimitoitettu ja täysin tarpeeton. Ei hän tarvitse ammattiauttajaa. Kaikki häntä äänestäneet tarvitsevat.
Kanerva jakaa tittelinsä kovatasoisen, erityismaininnan ansaitsevan nutipääjoukon kanssa. Hekin ovat Kanervan tavoin sekä kovia urheilumiehiä että arvostelukyvyttömiä tolloja, jotka ovat käyneet kansainvälisillä areenoilla tuottamassa häpeää maalleen. Kyse on tietysti Ranskan jalkapallomaajoukkueesta. Ylimielisyyskaava räjähti yhtälöllä ranskalainen + ammattijalkapalloilija, ja niinpä Etelä-Afrikan maailmancupissa saatiin seurata, kuinka Ranskan joukkueen miljonäärit ryhtyivät harjoituslakkoon, kun liitto päätti rangaista kusipääpelaajaa, joka rääkyi valmentajalle kaikki osaamansa kirosanat jalkapalloilevan maailman silmien edessä. Joukkue oli jopa laatinut julkilausuman (joku niistä osasi sentään kirjoittaa), jonka valmentaja sitten luki dadaistisessa lehdistötilaisuudessa. Joukkue luikki sitten kotiin ja kävi vielä presidentti Sarkozyn tuijotettavana Elysée-palatsissa. Olis giljotiinilla töitä.
Elokuu: Ben Zyskowicz
Kokoomuksen julkisuushakuisimpiin asiaosaajiin kuuluva kansanedustaja Ben Zyskowicz on joutunut kuluneena kesänä elämänsä kovimman paikan eteen. Café Strindbergin terassi läjähti kiinni, eikä miehellä enää ollut kattoa päänsä päälle. Taisteltuaan riittävän pitkään olemassaolosta Suomen kylmässä kesässä erilaisissa maatalousnäyttelyissä, kesätapahtumissa ja muiden koettelemusten piinaamana Zyskowicz, jonka poliittinen ura on tähän mennessä käsittänyt enimmäkseen itsepintaista muistuttelua kaikkien muiden väärässä olosta suomettumisen aikana, sinänsä aiheellista vittuilua nutipääksi viime kuussa korotetulle lahjattomalle kollegalle Ilkka Kanervalle ja lahjattomien, hyvävartaloisten nais"poliitikkojen" värväämistä ja ohjelmointia Benin tallissa (joka muistuttaa itse asiassa hyvin läheisesti kirjaimellista ravihevosten asuinpaikkaa), värjötteli epätoivoissaan ja hyljättynä.
Zyskowiczin koettelemusten kesä kantoi kuitenkin hedelmää: kunnon kokoomuslaisena hän tajusi, että Suomi on maa, jossa ei ole vielä lainkaan tarpeeksi kieltoja. Niitä tarvitaan lisää. Ensimmäinen Benkulle mieleen sattunut tarpeellinen uuskielto keskittyy kerjäämiseen. Rahan pyytäminen on saatava loppumaan, nimenomaan häiritsevä ja ärsyttävä sellainen: polvikerjäläisyys. Ei-ärsyttäviin ja ei-häiritseviin rahanpyytämismuotoihin (inisevä puhelinkeräys Karjalan sokeiden rampojen katulasten hyväksi, Pelastusarmeijan kellonkilistys patain äärellä, feissarien heikiinnostaakosademetsät-pommitus, ajasta ikuisuuteen Metsäkukkia hanurilla puolinopeudella hankaava lahjaton katusoittaja, varusmiesten ovikellonrimputus valtion hylkäämien sotainvalidien tiliin ja muut sellaiset ketään häiritsemättömät ja suututtamattomat rahanruinausmuodot) kiellon ei tietystikään pidä koskea, sillä se ei olisi kohtuus, ja mikä ei ole kohtuus, ei ole oikeus, ja mikä ei ole oikeus, ei ole oikein.
Ikävä kyllä perustuslakiasiantuntijat ja valtiosääntöoikeuden professorit eivät suostu ymmärtämään oikeustieteen kandidaatti Zyskowiczin hengästyttävää ajatuksenjuoksua. Kun mittatilauksena sorvattua polvikerjäläisaloitetta moitittiin siitä, että se on nimenomaisesti suunnattu tiettyä ryhmää kohtaan ja jättää paljon periaatteessa vastaavanlaista toimintaa huomiotta, Benkku ei jäänyt tuleen makaamaan, vaan hyppäsi kaksi loikkaa eteenpäin ja läimäytti kansakunnan silmille naisen silvotun haaravälin. Zyskowicz näet heti keksi koko joukon lakeja, jotka käytännössä rajoittavat vain tiettyjen kansanryhmien toimintaa, esimerkkeinä naisten ympärileikkaus (poikalasten sukuelinten silpominen on näet Zyskowiczin mukaan OK, koska sekuulumunkulttuuri), moniavioisuus ja taskuvarkaudet. Pisteet saat, jos osaat nimetä Benkun viimeksi mainitussa kohdassa tarkoittaman kansanryhmän. Samoin esim. nopeusrajoitukset vaikuttavat juuri nopeusrajoituksia rikkovien toimintavapauteen, korruptiolainsäädäntö lahjontaan osallistuvan kansanryhmän elämäntapaan ja roskaaminen roskaajakansalaisiin.
Joka tapauksessa Benkun esimerkit oli valittu taiten, ja tietysti pahantahtoiset oikeusoppineet taas ymmärsivät asian aivan tahallaan väärin. He kun katsoivat, että Zysse rinnastaa pahvimukin edessä kadunkulmassa möhjöttämisen klitoriksen irtinirhaisuun, mitä tämä tietenkään ei ollut tarkoittanut: polvikerjäläisyys on katukuvassa epämiellyttävämpää ja siten huomattavasti pahempi uhka. Nuijat oikeusoppineet vain luulivat tahallaan, että sukuelinten silpomisen kohdalla lain takana olisi ollut ajatus yksilön vapaudesta ja koskemattomuudesta eikä halu kontrolloida jonkin tarkemmin nimeämättä jätetyn kansanryhmän asioita tarkemmin kuin muiden. Zysse oli nokkelampana heti tajunnut, että ei ole. Haitan käsite onkin lainsäädäntötyössä merkityksetön. Ehkä jo piankin Suomi voi olla taas turvassa, kun rahaa saavat ruinata vain kansalaisjärjestöjen ja niin kutsutun hyväntekeväisyyden tutut ja turvalliset kartellit, kuten Kokoomuksen oikeistosiiven yksilöllisyyttä korostavaan maailmankuvaan loogisesti sopii.
Kokoomus on muutenkin kesän aikana kunnostautunut rohkeiden aloitteiden kohdalla: ensin poliisikansanedustaja Petri Salo huomasi, ettei hänellä ole ydinvoimasta mitään sanottavaa, kuten ei paljon mistään muustakaan, joten hän käytti valtiopäivien aikaa siihen, että luki puolueen eurokansanedustajan asiaa koskevan puheen. Salo ei voinut kirjoittaa omaa, sillä hän oli poliisiparista aina se, joka osasi lukea. Sitten Salo kärähti roimasta ylinopeudesta, joka oli hänen itsensä mukaan suokaasun aiheuttama optinen harha. Herrasmiehenä ja poliisin toimintatavat tuntien Salo keksi tarjota hänet pysäyttäneelle poliisille kaffetta jo ennen kuin mitään sakkoja oli annettu – Salon itsensä kohdalla tällainen on kaikesta päättäen mennyt läpi. Elokuussa kokoomuksen (jääkiekko)tuomarismies, Helsingin kaupunginvaltuutettu Harry Bogomoloff taas tiedotti, että koulun järjestyshäiriö on pahempi, jos sen aiheuttaa maahanmuuttajataustainen oppilas ja suositti tekemisen puutteessa oleville, pätemisestä ja itsetärkeilystä kiinnostuneille vauhkokansalaisille omia järjestyspartioita, joiden kautta voi pomottaa oman asuinalueensa väkeä vielä tehokkaammin kuin taloyhtiön pikkuhitlerinä.
Zyskowicz siis istuu kokoomuksen linjaan, jota ei puheenjohtaja Jyrki Kataisen mukaan muuten ole olemassa. Mutta ensi kesästä odotetaan rauhallisempaa, mikäli Strindbergin ikiaikainen terassi saadaan ajoissa auki.
Syyskuu: Fidel Castro
Kuuban arviolta 270-vuotias diktaattori on tehnyt komean elämäntyön, palannut aivan viime aikoina julkisuuteen freesimpänä kuin koskaan ja jaeskellut hiljan jokseenkin häröttäviä lausuntoja. Hän on siis ajankohtainen, ja lisäksi hän on ansainnut tittelin vielä niin kauan kuin pysyy hengissä. Aikaa pitäisi olla ensi torstaihin saakka ainakin, ja sitä paitsi Castro saa maagis-marxistisesti lisää elinaikaa jokaisesta CIA:n murhayrityksestä. Niitä on kertynyt siinä määrin, että mies voi olettaa keikkuvansa elävien kirjoissa vielä 612-vuotiaana. Siirrettyään valtansa nuorekkaalle pikkuveljelleen (268 v, pysyy pystyssä ilman tukitelineitä) Raúlille, kuten todellisissa demokratioissa on tapana, Castro eli muutaman vuoden verkkarimuumion elämää, mutta on palannut entistä ehompana. Mies, joka toi stalinismin rytmikkäät viimat Karibianmerelle, on jälleen täydessä terässä.
Castro on hämmästyttävässä jalomielisen itsekritiikin puuskassa myöntänyt tehneensä joskus väärin – tämä erehtymättömyyden kiistäminen on nostattanut ankaria vastalauseita havannalaiscastrolaisen kirkon maallikkojäseniltä, eritoten Venezuelan Hugo Chávezilta. Castro on ehtinyt mm. pahoitella harjoittamaansa homojen ja lesbojen vainoa selittäen, ettei häneltä riittänyt kiireiltään huomiota kaikkiin epäkohtiin, kuten itse aktiivisesti muotoilemiensa vainojen estämiseen. Castro ilmoitti samalla, että perimmäinen vastuu on hänen ja että hän ei aio realisoida sitä millään tavalla, koska on tyhmästi pukeutuva mulkku. Kesällä Castro pehmoili antamalla luvan karkottaa joukon yhden neliömetrin selleissä näännytettyjä journalisteja Espanjaan. Kaiken huipuksi muutama viikko sitten Castro sanoi haastattelussa, että Kuuban sosialistinen talousmalli ei toimisi ulkomailla, kun se ei toimi edes Kuubassa. Muutama päivä myöhemmin Castro pyörsi lausuntonsa: hänet oli vain tajuttu väärin, koska hän on niin seniili kääkkä, ettei tajua asioita eikä osaa ilmaista itseään.
Ikäloppu kuvatus on myös päässyt taas puheiden pitämisen makuun (hän jaaritteli aikoinaan mm. YK:n historian pisimmän, yli nelituntisen, puheen aiheesta haluan helvetisti huomiota). Hän on mm. varoittanut maailmansodan vaarasta Lähi-idässä. Hyvin tehty mieheltä, joka oli yllyttämässä Nikita Hruštšovia aloittamaan globaalin ydinsodan saadakseen pilaantuneen sokerisatonsa myydyksi. Fidel Castro on eräs aikamme legendaarisimmista pärisevistä parroista ja pitkän linjan ansioitunut nutipää. Hän tuotti merkittävän takaiskun maansa autojen maahantuojille, mutta on toisaalta kymmenkertaistanut improvisoitujen pakolauttojen tuotannon. Hän on luonut Kuubaan niin kattavan julkisen terveydenhuollon, että tuberkuloosiakin tavataan vain poliittisilla toisinajattelijoilla. Hän oli valmis muuttamaan saarensa ja muun maailman säteileväksi erämaaksi osoittaakseen olevansa kaikkein kovin anti-imperialisti. Kunnia hänelle.
Lokakuu: Tuomas Haapman
[tulossa]
Marraskuu: Jouko Piho
Kristillisdemokraatteihin hiljan liittynyt ja heistä hiljan erotettu (kuten Kokoomuksesta jo aiemmin) loviisalainen eläköitynyt opettaja, tuleva vaalivoittaja Jouko Piho on uusi tulokas kansallisessa tietoisuus- ja traumakokonaisuudessa. Hän ponnahti julkisuuteen puolueensa ansioituneen puheenjohtaja Päivi Räsäsen TV:ssä sytyttelemän ns. vuoden 2010 suuren homokohun aikana. Jo käsitteeksi muodostuneen TV2:n Homoillan jälkilöylyissä lauteille hieman pitkäksi aikaa jäänyt Piho sai ansaittua julkisuutta paljastettuaan, että nykyinen trendi olla olematta täysi mulkku homoseksuaaleja kohtaan on itse asiassa uutta maailmanjärjestystä rakentelevan Illuminatin, Rothschildien ja Rotary-järjestön saatanallisen salajuonen osa. Piho itse uskaltaa selkeästi sanoa homouden olevan joko rikos tai sairaus tai molempia joko Jahven tai hänen itsensä tai mahdollisesti molempien mielstä.
Piho on kaiken kaikkiaan tiedonjulkistamispalkintoluokan miehiä, sillä hän on jo paljastanut, että Saatanaa palvovat Illuminati-järjestön (jota hän itse kutsuu juuresperäisellä sanalla Illuminaatti) superrikkaat jäsenet hallitsevat maailmaa ja urhaavat kahdeksasti vuodessa lapsia pimeälle herralleen. Näiden kirjoitusten perusteella Piho katsottiin liian hörhöksi jopa Hommaforumille, mistä hänet toivotettiin ufolaivueen komentajaksi pehmustettuun huoneeseen. (Kunnianloukkausista on paha ärsyyntyä, jos itse on ensin nimennyt joukon sukuja, joiden väittää täytenä faktana uhraavan lapsia persoonalliselle pahalle.)
Muita Pihon hätkähdyttäviä (削除) teorioi (削除ここまで) tietoja on esimerkiksi se, että suomalaiset ovat yksi Israelin kahdestatoista (tai kymmenestä, aivan sama) kadonneesta heimosta hämäläisten ja pohjalaisten ohella. Avaruusolentojen muiluttama kansanedustajakandidaatti on poliittisena päänavauksena ehdottanut puolueensa yhdistymistä paavinuskoisen Timo Soinin johtamiin Perussuomalaisiin. Pihon vaaliteemat, kuten Jumalan määräämien Tarton rauhan rajojen palauttaminen, sotasyyllisyysoikeudenkäyntien kumoaminen ja maataloustukien poistaminen, koskettavat tänä päivänä ketä tahansa suomalaista. Piho on tulevaisuuteen suuntaunut näkijä, jolla on väkeviä visioita maamme tulevaisuutta varten: uusi Kalmarin Unioni Pedon sirumerkkiä vastaan onkin ollut täysin aliedustettu näkökulma Suomen tulevaisuusvisioista keskusteltaessa.
"Minulla on välillä aika suorasukainen ja rohkea tyyli, lähes profeetallisen terävä tapa ilmaista asioita."
Viimeisimpänä kehityskulkuna mainittakoon, että Kristillisdemokraatit tekivät Pihosta oman diagnoosinsa, jonka tuloksena oli liian kärkkäällä tavalla skitso jopa meille, ja hänelle annettiin monoa. Aika vain voi näyttää, onko myös Kristillisdemokraattinen puolue joutunut julmien illuminaattien haltuun. Vaikka Piholta onkin viety krisujäsenyys, on hän ansainnut kevyesti kuukauden nutipään tittelin – näillä näytöillä voisi kisata vaikka koko vuoden arvosta. Menetimme ehkä kansakuntana Ior Bockin, mutta saimme Jouko Pihon. Hikipedia toivottaa Piholle tsemppiä käsillä olevaan armageddoniin.
2011
Helmikuu: Hosni Mubarak
Kyllä, Kuukauden nutipää -instituutio on palannut rumempana kuin koskaan! Mitä tehdä, kun täyttää pian 83, on ollut valtaistuimella 30 vuotta, selviytynyt käsittämättömällä tuurilla ainakin yhdeksästä salamurhayrityksestä, on raihnainen sekä osapuilleen yhtä kovassa kunnossa kuin Thutmosis III:n muumio – ja joku ehdottaa, että voisi olla aika väistyä? Silloin tietysti takerrutaan valtaan kaksin käsin ja hädin tuskin kantavin jaloin. Ainakin jos kysymme asiaa tilanteen omakohtaiselta asiantuntijalta, Egyptin presidentti Muhammad Hosni Sayyid Mubarakilta.
Mubarak on istunut alati levenevällä ahterillaan Ylä- ja Ala-Egyptin valtaistuimella vuodesta 1981, jolloin hänen edeltäjänsä Anwar Sadat osoitti havainnollisesti, että sotilasparaatitkin voivat olla vaarallisia. Vaarallisten islamistikapinallisten vuoksi Egyptissä on vallinnut väliaikainen poikkeustila koko Mubarakin valtakauden ajan. Poikkeustila suojaa presidentin henkilökohtaista turvallisuutta siihen kohdistuvilta välittömiltä uhkilta, kuten oppositiolta, kritiikiltä ja ulkonäköön kohdistuvalta asiattomalta arvostelulta.
Eipä tuossa vielä kummempia nutipääoireita: moinenhan ei ole historiallisesti eikä maailmanlaajuisesti tarkasteltuna mitenkään erikoista. Sitä paitsi jos saa kolme vuosikymmentä hallita juuri oman mielensä mukaan ilman pelkoa vastarinnasta, saa varmaankin myös paljon aikaan. Mubarakin Egypti voikin kerskailla saavutuksillaan. Talouselämä on kasvanut huomattavasti kansan ostovoiman polkiessa paikallaan, ja onpa lukutaitoisten osuus väestöstä pienenemässä. Yhteiskunnallinen luottamus on korkea, kun lahjuksien antaminenkin vaatii esilahjuksen, poliiseja pidetään yleisesti järjestään isompina rosvoina kuin niitä, joita he jahtaavat, ja uskonnolliset vähemmistöt viettävät hyvin jännittävää elämää. Poliittisen edistyksen tahtikin on paikoin päätä huimaava: jo neljännesvuosisadan vallassaolon jälkeen Mubarak salli asettaa itselleen vastaehdokkaan presidentinvaaleissa ja antoi välittömästi pidättää tämän.
Ja sitten lopultakin siihen nutipäisyysosaan. Jos saa järjestää yhden kokonaisen maan asiat mielensä mukaan 30 vuoden ajan, voisi kuvitella, että olisi varautunut monenlaisiin tilanteisiin. Aikaa olisi ollut tehdä B-suunnitelman lisäksi oma useimmille muillekin kirjaimille – vaikka sekä arabialaisille että latinalaisille, ja ehkä vielä kreikkalaisillekin. Mubarakin varasuunnitelma, jota hän on saanut sorvata rauhassa ja kenenkään häiritsemättä, kuuluu kuitenkin suunnilleen seuraavasti: paskat tämmösistä, aina ne mua rakastaa. Kun Tunisian hengenheimolaiselle tuli lähtö, eivät Mubarakilla vieläkään soineet kellot. Mellakoiden alettua Egyptissä presidentiltä kesti päiväkausia saada aikaiseksi A4:n mittainen puhe, jonka hän ehti lukemaan kansalle keskellä yötä. Sisältökin oli hienosti kohdallaan: kun arviolta kaikki protestoijat vaativat nimenomaisesti presidentti Mubarakin eroa, tämä myöntyi erottamalla hallituksen. Tyhmä hallitus, ihan päin helvettiä presidentin kumileimasimena on maan pannut, ulos sellainen. (Tosin jokainen arabien kanssa tinkimistä yrittänyt pystyy samaistumaan tilanteeseen.) Sen koommin ei tästä seniilistä kääkästä ole juuri mitään kuulunut. Todennäköisesti hän kuluttaa kaiken energiansa pitäen yllä heiveröisiä elintoimintojaan sarkofagissaan.
Mubarakin homma on levinnyt niin pahasti, että sitä voi pitää osoituksena ansiokkaasta vuosikymmenten huolellisesta nutipäisyydestä, joka on nyt kohonnut kaikkien nähtäville kuin upea viljantähkä Niilin tulvien tuomasta hedelmällisestä liejusta. Koska Mubarak ei ole käsittämättömästä tempoilustaan ja aloitekyvyttömyydestään päätellen saanut sen vertaa holttia muumioituneista aivoistaan, että olisi kyennyt muodostamaan toteuttamiskelpoisen varasuunnitelman, tarjoaa Hikipedia hänelle sellaisen. Se on aivan Punaisenmeren toisella puolella ja sen pääkaupunki on Riad.
Maaliskuu: Paavo Lipponen
Omassa vaihtoehtouniversumissaan valtiomiehen roolissa paistatteleva energiateollisuuskonsultti Paavo Lipponen on mies tai olento, jolle aika ei käy pitkäksi. Aina pitkästymisen vaaran uhatessa Lipponen vääntää isolle kämmenelleen oikein kunnon tortun, jota lähtee sitten paiskomaan valtakunnallisissa tiedotusvälineissä. Kun Lipponen kirjoittaa tai oikeammin takoo kolumniksi kutsumansa poleemisen krapulapaskapommin tai käväisee siinä Ylen lauantaiaamuisessa runkkausohjelmassa, voi olla varma, että retoriikassa päät putoilevat siihen tahtiin, etteivät vadit riitä.
Lipposella näet piisaa vihollisia. Ymmärtäähän sen, että kaikki kadehtivat eurooppalaisen tason vanhempaa valtiomiestä, jonka aika kuluu Putinin röörejä hivellessä ja Seppo Lehto -tason kaunapakinoita maakuntalehtiin naputellessa. Ex-pääministerin ja haaveiden superkomissaarin ulostuloista voi pelata vaikka bingoa. Ruutuihin sopii laittaa vaikkapa sellaisia sanoja kuin Keskusta, Vihreät, porvarihallitus, hipit, kauna, käräjöinti, nahkurin orret, Suomi, Juhani, Hautala, Heidi, impivaaralaisuus, Hassi, Satu, satraappi, Jäätteenmäki, Anneli, Rusi, Alpo, giljotiini ja ala-arvoinen. Lipponen on mieltynyt erityisesti kaunaan ja ala-arvoiseen. Niiden käyttö selittyy ilmiöllä, jota psykologiassa kutsutaan projektioksi.
Lipposen iänikuisen vihan kohteena tulee aina olemaan Keskusta. Vaikka tämä viha ei hänen tapauksessaan ole kai täysin perusteetonta, niin kaikesta päätellen se täyttää valtiomieskorston jokaisen valveillaolohetken. Lipposen kaunavihulaisia ovat myös viestimet ja ihan väärässä olevat historiantutkijat. Suomalaisen mediakentän tyhmistyminen alkoi Lipposen mukaan sillä hetkellä, kun muuan Paavo Lipponen lopetti toimittajanhommansa Ylioppilaslehdessä.
Suomessa on nykyisin mahdotonta olla vakavasti otettava lähihistorian tutkija saamatta Sturmbannmaisteri Lipposen sapella ja kusella täytettyjä vesi-ilmapalloja päin näköä. Poliittisen historian oppiaineen piirissä Lipposen lyttäämäksi tuleminen onkin jo jonkinmoinen meriitti. Tieteellinen historiantutkimus itsessään kiinnostaa Lipposta yhtä paljon kuin köyhät lapsiperheet hänen hallituksiaan, ja ennen kaikkea Rautakansleri pyrkiikin puolustamaan häkellyttävää fantasiakuvitelmaa, jonka mukaan hän itse on ollut syntymästään saakka joka asiasta samaa mieltä ja lisäksi aina täydellisen oikeassa. Lipponen on jopa kehittänyt tieteellisen metodin, jolla voidaan mitata historiallista oikeamielisyyttä menneisyydessä. Menetelmässä painotetaan yksimielisyyttä nykyisen Paavo Lipposen kanssa. Kaiken kaikkiaan Lipponen on historiallisesti yhtä pahasti harhainen kuin kollegansa Paavo Väyrynen. Merkitsevin ero näiden kahden muinaisen epäjumalan välillä on se, että siinä missä Väyrynen herättää halun vetää turpaan, Lipponen hoitaa itse mäjäytyksenkin.
Kaiken huipuksi tämä Vittuuntunut Vuorenkuningas kuvittelee olevansa jokin goetheläinen kulttuurin ihmemies. Hän on yrittänyt vimmaisesti vallata Georg Henrik von Wrightin paikkaa kansallisena intellektuellina. Syöpähoidoista kaljuuntuneelle irtotukasta vitsaileva öykkäri pitää itseään hyvän käytöksen lähettiläänä, vaikka hän ei kävisi gentlemannista edes orankien soidinmenoissa. Lipposen kulttuurikriittiset hallusinaatiot ovat saaneet toistaiseksi naurettavimman ja noloimman ilmauksensa avuttomassa Järki voittaa -pamfletinkuvatuksessa, joka päätyi ennätysnopeudella alelaarin pohjalle. Tässä surkeassa kirjoitelmanrievussa Lipponen pyrkii hahmottelemaan uuden ajan sivistyksellisyyttä, jonka pääasiallisena ilmentymänä on rikkumaton yksimielisyys Paavo Lipposen kanssa joka ainoasta asiasta. Muut saavat kuulla kunniansa kunnian asiantuntijalta.
Syvä yhteiskuntakeskustelija on puolustanut oman poliittisen perintönsä opportunistista rättiä raivolla, joka ominaista muille kädellisille kuin ihmisille. Legendaarisen aseman on Lippos-tarkkailijoitten piirissä saavuttanut Ylimmän Historiankorjaajan eeppinen kamppailu Juhani Suomen kanssa Suomen Kuvalehden hiekkalaatikolla. Taiston tuoksinassa molemmat jäärät käytännössä julistivat toisensa mielisairaiksi, mikä ei ole hassumpi diagnoosi.
On hämmästyttävää, että Euroopassa Lipposesta ilmeisesti pidettiin, vaikka kotimaassa hän on jatkuvasti örveltänyt kuin kielellisesti lahjakas gorilla. Yli-ihmisten seurassa Lipponen onkin aina osannut olla mielin kielin ja on silminnähden nauttinut päästessään samoihin kuviin kansainvälisten lusmujen ykkösketjun (GWB, Blair, Chirac, Schröder) kanssa. Vaikka Lipponen tosin uhkaili Göran Perssonia vessajonossa, on hän aina osannut olla Euroopassa parempiensa mieliksi ja heittänyt Suomen mukaan milloin mihinkin siinä toivossa, että vielä jonain kauniina aamuna tipahtaa päärin tai komissaarin pahvikruunu hänen jalolle otsalleen. Viime aikoina kansallinen Mooses on haukkunut kaikki Putinin kaasuputken kritisoijat ja vaatinut heti perään lisää ydinvoimaa, jotta Eurooppa ei tulisi riippuvaiseksi siitä kaasusta, jota Kremlistä Paven suoliston läpi länteen pumpataan.
Vaalien alla Lipposella on tapana aktivoitua demarien uskolliseksi kampanjarasitteeksi. Hän on odotetusti jo tuominnut maan poliittisen ilmapiirin kaunaiseksi, ala-arvoiseksi, epä-älylliseksi ja moneksi muuksikin sekä käynyt porvarihallituksen eriarvoistavaa sosiaali- ja talouspolitiikkaa vastaan – viimeksi mainitun kohdalla kyse lienee tekijänoikeuskiistasta.
So what? Lipponen puhuu vaikka Kiinan keisarille eikä kysy siihen keneltäkään lupaa. Jos Hänen Keisarillinen Korkeutensa ei ole tavattavissa, voi itäsaksalainen tiedustelijakin kelvata.
Lipponen on jatkuvilla raivokkailla ulostuloillaan ansainnut jos ei nyt sitä komissaarin titteliä, niin ainakin Hikipedian arvostetun nutipäätittelin. Eikä hän ole yksin: tälläkin hetkellä eräs toinenkin suurin piirtein saman ikäinen ja yhtä komea, kaiken osaava ja ymmärtävä, kateellisten kaunakampanjan uhriksi joutunut kansainvälisten mittojen valtiomies kamppailee asemastaan epä-älyllisen kaunakäräjöinnin keskiössä. Terveisiä vaan Libyaan. Voi olla, että silläkin tiellä tulee karhu vastaan. Ja sillä saattaa olla uimalasit.
Kuukauden nutipää: Retrospektio kevät–syksy 2011
Kuukauden nutipää on ollut virkavapaalla huhtikuusta lokakuuhun, joten kaikki ovat saaneet ihailla maaliskuun pojan, Paavo Lipposen, sulokkaita piirteitä varsin pitkään. Lokakuusta alkaen Kuukauden nutipää palaa iloksemme ja suruksemme, mutta sitä ennen on hyvä katsastaa lyhyesti vuoden 2011 kevään, kesän ja syksyn nutipäisimmät esitykset. Emme ole unohtaneet näitä tapauksia, vaikka he toistaiseksi jäivätkin vaille varsinaista, virallista ja juhlallista titteliä.
Kansainvälisen valuuttarahaston johtaja Dominique Strauss-Kahn toi kansainväliselle talouselämälle juuri sitä, mitä se oli tarvinnutkin: triviaalia ennustamattomuutta, skandaalinkäryä, siemennestetahroja, henryhaisulimaista aitogallialaista charmia sekä hulvattomia väitteitä diplomaattisesta koskemattomuudesta. Raiskaussyytteet Yhdysvalloissa lopulta raukesivat, sillä mikä helvetin rikos muka on työntää hiukan väkisinkin naiseen, joka on muuten elämässään epäluotettava? Strauss-Kahn on viimein palannut Ranskaan, missä hänen häiriköimilleen naisille on jo ehditty organisoida vuoronumerojärjestelmä.
Strauss-Kahn on ollut sikäli peniksensä vietävissä, ettei hänestä taida olla Ranskan tulevissa presidentinvaaleissa vastusta toiselle huomattavalle mulkulle, Nicolas Sarkozylle . Sarkozyn setti on odotetusti käynyt yhä hermoraunioisemmaksi, mikä yhdistettynä Saksan apaattisen, unessa kulkevan liittokansleri Angela Merkelin jämäkkään ei päätöksiä ennen kuin roikutaan puoleksi hirressä -politiikkaan on tehokkaasti varmistanut, että Eurooppa pysyy maailmantalouden murheenkryyninä vielä pitkään.
Murheenkryyneistä puheen ollen Suomen politiikka on kokenut suuren mullistuksen. Kevään jytky vei arkadianmäelle mm. filosofi Teuvo Hakkaraisen , joka ei osaa sen paremmin solmia kravattia, kykene ilmaisemaan itseään ilman sanaa neekeri tai vaikuttamatta Vääpeli Körmy -farssin sivuhahmolta. Muita nudintäyteisiä uusia poliittisia kykyjä Arkadianmäellä on puoluetoveri James Hirvisaari , joka jaksaa mättää, muttei itse kestä pienintäkään sipaisua. Hirvisaaren mukaan juutalaisten vainoaminen ja persujen näkemysten vastustaminen ovat moraalisesti yhtä tuomittavia asioita.
Noin siis oppositiossa. Ylisuuressa hallituksessa kyvykkyyskin on liki yliedustettuna. Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen on käyttänyt voimavaransa vakuuspapukaijailuun. Peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson manasi haudasta keskioluen laimentamisen, sillä kun turha ja tyhjä poliitikko voi aina teeskennellä tekevänsä jotakin. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki on näkyvästi tuominnut tyhjän eliittikulttuurin, jota on kaikki sellainen, joka ei satu häntä itseään nappaamaan. Vasemmistoliiton hallitustie alkoi muutenkin hauskasti, kun ikiänkyrät Markus Mustajärvi ja Jyrki Yrttiaho katsoivat, että saisivat tavoitteensa paremmin läpi siten, etteivät tule toimeen edes oman puolueensa kanssa. Sisäministeri Päivi Räsänen taas haluaa käyttää talouskriisin keskellä voimavaroja sen selvittämiseen, miten terveydenhuollossa voisi työskennellä, vaikka samalla kieltäytyisi suorittamasta työtehtäviään. Räsänen mielellään kieltäisi myös seksin ostamisen – se olisi hänestä hyvä alku. Muutenkin hallitukselta, jossa ovat sekä Heidi Hautala että Jyri Häkämies , voi odottaa vielä paljon nutipäisyyden taistelukentillä.
Ansioitunut nutipäällikkö Muammar Gaddafi on jatkanut sähellystään Libyassa ottaen silloin tällöin yhteyttä maailman shakkiliiton johtajaan. Jemenin presidentti Ali Abdullah Saleh puolestaan lupasi kuukausien ajan luopua vallasta aina ensi tiistaina, kunnes sai kranaatin päin näköä. Saudi-Arabiassa hengenvaarallisista vammoista eloon hoivattu Saleh palasi juuri hiljan Jemeniin jatkamaan kesken jäänyttä hallittua vallansiirtoaan ensi tiistaina.
Norjalainen temppeliritari käväisi heinäkuussa puolustamassa länsimaista sivilisaatiota, ja suomalaiset nettikeskustelijat paljastivat tutkimuksissaan, että väkivallanteot aiheutuivat maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kulttuurimarxistisesta salaliitosta, joka asuu yllättävän monen internet-vaikuttajan mielikuvituslisäkkeessä. Monet halusivat tuoda keskusteluun sen näkökannan, että jos aina kaikki asiat tehtäisiin juuri niin kuin vitun hullut hörheltäjät haluavat, niin terroritekoihin ei olisi tarvetta.
Terrorismia puitiin vaihteeksi muutenkin, kun syyskuun 2001 terrorihyökkäyksistä kului tasavuosia. Toukokuussa nuti valui muutaman ampumahaavan kautta ulos Osama bin Ladenin päästä. Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad , jota epäillään salaisesta nutiriskastusohjelmasta, kunnioitti vuosipäivää selittämällä, kuinka Yhdysvallat lavasti vuoden 2001 iskut. Tällä kertaa jopa al-Qaida sai tarpeekseen karvatatin horinoista.
Ai niin, kreikkalaisetkin vielä.