F. Scott Fitzgerald
Francis Key Scott Fitzgerald (24. syyskuuta 1896—21. joulukuuta 1940) oli kuuluisuutta, menestystä ja rikkautta neuroottisesti himoinnut amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti kuuluisista, menestyneistä ja rikkaista ihmisistä. Hän tiivisti Yhdysvaltojen 1920-luvun jazz-aikakauden pariin sataan sivuun (kävi ilmi, että aikakausi oli sangen pinnallinen ja siten kiitollista tiivistettävää) romaanissa Multahattu (The Great Gatsby, suomentanut Hector), jossa rikas ja mahtava tyyppi yrittää tulla vielä mahtavammaksi ja kokee paskaisen lopun. Noin 80 % Fitzgeraldin proosasta on kuvausta rikkaiden ja kuuluisien ihmisten juhlista. Kaikki amerikkalaiset koululaiset pakotetaan lukemaan häntä. Paljon hyvää on seurannut.
Elämä ja ura
Varhainen elämä
F. Scott Fitzgerald syntyi St. Paulissa Minnesotassa 1896. Hän oli ainoa lapsi perheessä, jonka isä oli hänen jokaisen teoksensa keskushenkilön prototyyppi: mokaava nousukas. Poika nimettiin sangen kunnianhimoisesti Yhdysvaltain kansallislaulun sanat laatineen Francis Scott Keyn mukaan, mutta hänestä tuli tästä huolimatta taitava kirjailija.
Nuorukaisena Fitzgerald oivalsi, miten vulgaari ja sisällyksetön on se amerikkalainen menestyksen malli, jota amerikkalaiseksi unelmaksikin kutsutaan – ja päätti saavuttaa sen hinnalla millä hyvänsä. Kun mitään ei tapahtunut vartin ankaran yrittämisen jälkeenkään, hän masentui ja tuomitsi amerikkalaisen unelman lupaaman hyvinvoinnin ja menestyksen arvottomaksi illuusioksi – ja päätti sitten saavuttaa sen hinnalla millä hyvänsä.
Opiskeluajat
Fitzgerald pyrkyröi itsensä Princetonin yliopistoon, missä hän saavutti huomattavaa menestystä: hänen kirjallisia lahjojaan ylistettiin, ja hän puhui, nauroi, lauloi, ryyppäsi ja salamurhasi tiensä yliopiston vaikutusvaltaisimpiin kerhoihin, niihin, joiden tapahtumissa oli laadukkaimmat viinakset. Hän myös seurusteli oppilaitoksen tavoitelluimman kaunottaren, Ginerva Kingin, kanssa. Se, että hän oli surkea oppilas, oli sivuseikka. Fitzgerald olisi todennäköisesti valittu Princetonin keisariksi ja itsevaltiaaksi ja professorit olisivat pesseet hänen jalkojaan arvokkaan hiljaisuuden vallitessa, ellei hänelle olisi tullut Kingin kanssa riitaa siitä, oliko hänen solmukkeensa musta vai tummansininen. Tämä riita johti välirikkoon. Fitzgerald sulkeutui opiskelijaboksiinsa syömään kiinalaisia valmisaterioita, juomaan keskikaljaa ja pelaamaan videopelejä.[1] Hänestä tuli täten osa ns. kadotettua sukupolvea (Lost Generation), joka keskittyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen spekuloimaan Lost-sarjan juonikuvioilla.
Zelda ja esikoisromaani
Peleistä vaikuttuneena Fitzgerald liittyi armeijaan syksyllä 1917. Käynnissä oli maailmansota, ja Fitzgerald pääsi tositoimiin Montgomeryssa Alabamassa, minne hänet lähetettiin osana sisällissodan muistomerkkien puhdistuspataljoonaa. Harjatessaan uskaliaasti kalkkunakondorin jätöksiä kenraali Leen pronssisilta harteilta Fitzgerald sai osakseen Zelda Sayren huomion. Tämä oli erinomainen onnenpotku, sillä Zelda ei ollut ainoastaan kaunis, vaan lisäksi hänen isänsä oli Alabaman korkeimman oikeuden ("Nekrut poissa vaaliuurnilta jo vuodesta 1841") jäsen. Pari rakastui, vieläpä toisiinsa (siis Zelda ja Fitzgerald), ja Fitzgeraldille tarjoutui tilaisuus sosiaaliseen vuorikiipeilyyn.
Fitzgerald jätti armeijan luvaten Zeldalle kipaisevansa New Yorkiin ja palaavansa sitten naimaan (削除) tätä (削除ここまで) tämän huippupalkkaa nauttivana huippuosaajana. Fitzgerald sai paikan newyorkilaisessa mainostoimistossa: hän kirjoitti loruja henkseleistä sekä pesupulvereista ja sai palkkansa ranskanperunoissa. Zelda jätti hänet. Saatuaan moisen haavan sydämeensä Fitzgerald toimi kuten herkillä taiteilijoilla on tapana. Hän veti Yhdysvaltain historian suurimmat kännit sitten presidentti Andrew Johnsonin virkavalan ja konttasi yrjöten takaisin Minnesotaan. Siellä hän kirjoitti krapulassa esikoisromaaninsa This Or Possibly That Side of Paradise, joka julkaistiin vuonna 1920 ja josta tuli menestys. Fitzgeraldista tuli kuuluisa, ja Zelda Sayresta tuli Zelda Fitzgerald. Jos kyseessä olisi ollut elokuva, se olisi todennäköisesti lopetettu tähän.
Muutto Ranskaan
Fitzgeraldin seuraava romaani, Kaunis ja ylivalotukseen tuomittu (The Beautiful and Goddamned), ilmestyi vuonna 1922. Se kertoo lähinnä Fitzgeraldin oman elämän ristiriidoista ja tragedioista, joista suurin on se, että ryyppäämisen jälkeen on huono olo. Nyt meno paisui jo siinä määrin, että kirjasta tehtiin elokuva vielä samana vuonna. Zelda alkoi mennä aivan sekaisin. Välillä hän ei edes tiennyt, kenen rikkaan itärannikon pröystäilijän bileissä taas oltiinkaan. Tämä oli niin noloa, että Fitzgeraldit häipyivät Ranskaan, minne kaikki kadotetun sukupolven kirjailijat vääjäämättä päätyivät. Heitä vetivät sinne eurooppalaisen korkeakulttuurin lumous, vuosisatojen sivistystraditio ja kieltolain täydellinen puuttuminen.
Ranskassa Fitzgeraldit saattoivat jättää Yhdysvaltojen hektisen jetset-elämän taakseen ja keskittyä toden teolla Rivieran hektiseen jetset-elämään. Fitzgerald veti viikoittain kännit Ernest Hemingwayn, Ezra Poundin, Gertrude Steinin, John Dos Passosin, Henry Millerin, John Steinbeckin ja kaikkien muiden vähänkään merkittävien amerikkalaisten kirjailijoiden kanssa. Hän jatkoi toisinaan myös kirjoittelua tuottaen paljon novelleja siitä, millaista on olla kuuluisa ja naimisissa hullun naisen kanssa.
Multahattu
Fitzgerald alkoi kirjoittaa tunnetuinta romaaniaan, Multahattua (The Great Gatsby). Hän oli siis kaiken valveillaoloaikansa joko humalassa tai kirjoituskoneen ääressä, yleensä molempia. Zelda alkoi tapailla saakelinmoista kliseehahmoa, ranskalaista naistennaurattajaa, joka tietysti oli myös lentäjäsankari ja niin edelleen ja niin edelleen. Kun tätä oli jatkunut joitakin viikkoja, Zelda pyysi mieheltään avioeroa. Fitzgerald vastasi pyyntöön lukitsemalla Zeldan Rivieran-huvilansa kellariin kuukaudeksi, kunnes tämä luopui avioeroajatuksesta. Tosin samalla Zelda sattui menemään lopullisesti raiteiltaan, mutta niin sitä vain joskus käy, tuumi kirjailija ja palasi (削除) pullon (削除ここまで) kirjoituskoneen ääreen. Kyllä kannattikin: Multahattu julistettiin sittemmin Suureksi Amerikkalaiseksi Romaaniksi, jonka rinnalla kaikki muu ikinä kirjoitettu on sontaa. Ikävä kyllä se myi julkaisuvuotenaan 1925 heikosti.
Multahattu kertoo Jay Gatsbyn, uskomattoman uusrikkaan paskiaisen, salaperäisistä supervoimista ja yrityksestä saavuttaa romanttinen täyttymys. Hän tietysti mokaa kaiken. Gatsby viettää aikansa järjestämällä juhlia, joihin ei kutsuta ketään ja joihin silti ilmaantuu 300 ihmistä; hän myös hohtaa vihreää valoa, tuntee New Yorkin juutalaismafian, puhuttelee kaikkia "Old Sport", esittelee pyytämättä montenegrolaisia kunniamerkkejään ja on yleisesti mukavampi tyyppi kuin Tom Buchanan -niminen ällö läjä. Mutta sitten katkera ja ääliömäinen automekaanikko ampuu hänet, kun hän uskaltautuu kertomaan amisvitsin. Nerokasta.
Avioliittopulmia
Zeldalle tuli riitaa Fitzgeraldin ryyppykaverien, erityisesti Hemingwayn, kanssa. Hemingway luonnehti Fitzgeraldin vaimoa seinähulluksi; Zelda vastasi arvelemalla, että Hemingway oli surkea, ämmämäinen juoppo, joka yritti epätoivoisesti esittää machoa kelvatakseen itselleen. Molemmat osuivat naulan kantaan, mikä ei ainakaan auttanut kiistan ratkeamista. Zelda valitti aviomiehelleen siitä, että heidän avioliittonsa seksielämä oli heikentynyt. Hän arveli syyksi sitä, että Fitzgerald olisi homoseksuaali ja rakastunut Hemingwayhyn. Fitzgerald yritti osoittaa vaimonsa olevan väärässä harrastamalla seksiä (naispuolisen) prostituoidun kanssa ja kertomalla siitä avoimesti kaikille, jotka kehtasivat kuunnella. Jostain syystä tämä ei kuitenkaan pelastanut Fitzgeraldien avioliittoa.
Zelda alkoi turvautua yhä epätoivoisempiin tempauksiin saadakseen aviomiehensä huomion. Eräissäkin juhlissa hän heittäytyi kuusi kertaa portailta alas, ennen kuin tanssija Isadora Duncanin kanssa vitsaillut Fitzgerald kiinnitti asiaan huomiota. Teeskennelläkseen kiinnostusta vaimoonsa Fitzgerald kirjoitti seuraavan romaaninsa Yö on, pälli (Legal Tender Is the Fight, 1934) siitä, miten kauheaa oli olla naimisissa Zeldan kanssa. Romaani ei menestynyt hyvin. Yleisesti katsottiin, että 1920-luku oli jo siis niin ohi.
Hollywood & Happy End
Fitzgerald lähti rahan perässä Hollywoodiin, missä toimi elokuvakäsikirjoittajana.[2] Fitzgerald vietti elämänsä viimeiset vuodet 24 promillen kestohumalassa kirjoitellen kohtauksia, joita ei ikinä filmattu. Hän ei juuri nähnyt vaimoaan – merkittävä este oli, että Zeldaa pidettiin itärannikolla mielisairaalan suljetulla osastolla. Fitzgerald lohduttautui nostamalla verensä alkoholipitoisuuden 32 promilleen. Lopulta Fitzgerald joutui kantamaan mukanaan infuusiopulloa, joka annosteli jatkuvasti alkoholia suoraan hänen verenkiertoonsa. Vuonna 1940 hän sai sydänkohtauksen joka toinen päivä, mutta kirjoitti vaimolleen, ettei uskonut "sen olevan mitään vakavaa". Joulukuun 21. päivänä 1940 hän sai 70 yhtäaikaista sydänkohtausta, superdupertuberkuloosin sekä aivojen megakuolion ja kuoli. Hän jätti jälkeensä keskeneräisen romaanin, joka julkaistiin nimellä The Last Raccoon. Koska se jäi kesken hänen kuollessaan, se julistettiin hänen mestariteoksekseen. Kirja kertoo filmiteollisuudessa vaikuttavan puolikarhun traagisista koettelemuksista Hollywoodissa leviävän vesikauhuepidemian aikana.
Fitzgeraldin perintö
1950-luvulla kirjallisuustieteilijät päättivät äänin 121—18, että Fitzgerald oli nero.