Šintolaisuus
Šintolaisuus (Gintonicism) on Japanin pokkuroivan keisarikultin tarpeisiin kehitetty uskonto. Se on zen buddhalaisuuden, kungfutselaisuuden, epämääräisen luonnonuskonnon ja ylimielisen nationalismin hybridi, joka on perinteisesti painottanut luonnon pyhyyttä, esteettisiä arvoja ja kiihkomielisen militaristista imperialismia. Toisen maailmansodan jälkeen kiihkomielisen militaristinen imperialismi jäi taka-alalle ja ilmenee enää lähinnä Japanin poliittisen johdon harvenevissa vierailuissa kuuluisien sotarikollisten elämän- ja kuolemantyötä kunnioittaville pyhäköille. Viimeisimmän Japani-villityksen aikana shintō eli jumalten tie (神道) ei ole juuri ottanut tulta lännessä, vaikka panteistinen filosofiankuvatus olisi sinänsä suositeltavampi kulttuurivaikutteiden lähde kuin raa'an kalan syöminen tai mangapokkarien ryöppy kirjamarkkinoille.[1] Šintolaisuus ei ole idän ns. viisaudesta kiinnostuneissa länsimaissa saavuttanut edes uushengellisissä piireissä kovin suurta suosiota. Eräs syy tähän lienee se, että šintolaisuus on oleellisesti japanilaiseen kulttuuriin liittyvä etninen uskonto. Huomattavasti merkittävämpi syy kuitenkin on, että šintolaisuuteen ei itsessään sisälly papatusta jostain valaistumisesta tms., eikä sen varjolla ole ihan yksinkertaista myydä röykkiöittäin rihkamaa.
Sisältö[muokkaa ]
Jos maan suosikkiharrastukset ovat sumopaini ja kukkien asettelu, voisi hyvinkin odottaa, että maan kansallinen uskonto sisältää sekin erikoisia piirteitä. Šintolaisuudella ei ole varsinaista oppia, ja kaikki vähänkin filosofisemmat osat on kopioitu pääosin kungfutselaisuudesta. Šintolaisuus on kuitenkin kiinteän opin puuttumiseen nähden onnistunut olemaan historiansa aikana hämmästyttävän käyttökelpoinen poliittisen sorron väline. Uskonto sai alkunsa tuhansia vuosia sitten, kun japanilaiset katselivat ympärilleen ja ryhtyivät varmuuden vuoksi palvomaan kaikkea näkemäänsä, kuten vuoria, puroja, kirsikkapuita, tuulta, ukkosta ja kuuta sekä pelatakseen todella varman päälle myös erinäisiä ei-näkyviä asioita, kuten esi-isien henkiä.
Kungfutselaisuus levisi Kiinasta Japaniin 400-luvulla eaa. On yhdentekevää, orjuuttiko filosofia taikauskon vai taikausko filosofian, sillä kungfutselainen valtioajattelu tarjoaa joka tapauksessa suurenmoisen välikappaleen ja perustan vallanhimoisille päällepäsmäreille. Kungfutselaisuudessa ei esiinny lainkaan vapauden käsitettä, vaan se on korvattu hienotunteisen vaikenemisen korkealla arvolla. Tämä on synnyttänyt mielenkiintoisen etiikka- ja moraalirakennelman, jossa pahaa tekoa vältetään vain siksi, että se tuo tekijälleen häpeää,[2] ei siksi, että se olisi sinänsä väärin muita kohtaan.
Šintolaisuus tuntee yli kahdeksan miljoonaa Japanille yksinoikeudella kuuluvaa kansallista jumalaa.[3] Tähän voidaan lisätä vielä erilaisten poukamien, kaislikkojen, sorakuoppien, esi-isien ja ammattikuntien henget, jolloin jokaista japanilaista kohden on n. 612 henkiolentoa – varsinainen Pokémon-uskonto. Jumalat ja henget, jotka tunnetaan nimellä kami,[4] esiintyvät suuren lukumääränsä takia lähinnä teknologisesti edistyneissä ja tilaa säästävässä transistorimuodossa.
Šintolaisuus on panteistista, joten sitä voi harjoittaa kaikkialla. Kaikkialla läsnä oleville jumalille rakennetaan kuitenkin temppeleitä asunnoiksi. Koska jumalia on paljon, temppelit ovat usein kerrostalotyyppisiä, ja jumalten soluasuntomalli on hyvin suosittu ratkaisu.
Jumalilta rukoillaan materiaalista menestystä tämänpuoleisessa elämässä – tässä suhteessa šintolaisuus ja moderni kristinusko ovat siis identtisiä.
Keisarikultti[muokkaa ]
Japanin nykyinen keisari Akihito polveutuu suoraan auringonjumalatar Amaterasusta. Ei kyllä uskoisi, mutta niin se vain on, ainakin šintolaisen tradition mukaan. Kritiikitön keisarikultti on ollut poliittisesti erittäin mukautumiskykyinen ja tarkoituksenmukainen. Vuosisadat auringonjumalattaren perilliset olivat suljettuina palatseihin poissa lääninherrojen ja samuraiden tieltä.[5] Keisarit eli taivaan valtiaat, kuten heitä vaatimattomasti kutsutaan, sopeutuivat järjestelyyn mainiosti, sillä heidän ei tarvinnut kuin syödä, nukkua, hankkia perillisiä ja harrastaa kukkien asettelua rauhallisessa ja ylellisessä ympäristössä.
Astetta hysteerisemmäksi keisarikultti muuttui 1800-luvulla, kun Mutsuhito[6] sai oudossa ja keisarille sopimattomassa tarmonpuuskassa kukistettua feodaalisen shogunaatin. Mutsuhito ei tyytynyt filosofiseen fiilistelyyn perverssin geometrisissa palatsipuutarhoissa, vaan koki kaipaavansa suoraa positiivista palautetta. Niinpä hän pani kansan palvomaan itseään jumalana. Kun keisari osallistui nyt aktiivisesti politiikkaan ja oli samanaikaisesti jumala, oli hänen asemansa kritisointi kohtalaisen vaikeaa.
Viimeinen jumalana palvottu keisari oli Hirohito. Tämän auringonjumalattaren jälkeläisen hallituskauden – ja šintolaisuuden – käännekohta oli, kun Hiroshima ja Nagasaki tutustuivat auringonsäteitä haitallisempaan säteilyyn vuonna 1945. Uudenvuodenpuheessaan 1946 Hirohito ilmoitti kansalle, ettei olekaan jumala. Tavallisella kuolevaisella ei tietenkään ollut paljon vastaan sanomista, sillä jos jumala kielsi jumaluutensa, olisi ollut jumalan vastustamista kyseenalaistaa tämän ilmoitus. Keisari-instituutio on siis itse myöntänyt perusteettomuutensa, mutta silti japanilaiset yhä elättävät yhtä äijänkäppänää sukuineen, minkä elektroniikan näpertelyltä ehtivät.
Katso myös[muokkaa ]
Viitteet[muokkaa ]
- ↑ Tai sitten ei.
- ↑ jos siitä jää kiinni
- ↑ Koska šintolaisuudella ei ole tarkoin määriteltyä oppia, 8 000 000 on vain suuntaa-antava arvio.
- ↑ Pikkuhengistä käytetään diminutiivimuotoa kamiina.
- ↑ Samuraiden tieltä on syytäkin pysytellä poissa.
- ↑ jonka esiäiti (jap. esimutsi) oli siis auringonjumalatar