Karjalaiset
Karjalainen on pitempi ja solakka, hiukset ovat kiharaisemmat ja tyypillisesti ruskeat. Silmät ovat usein harmaat tai jotakuinkin vihertävät, ja niistä puuttuu länsisuomalaisille tyypillinen kirkkaus. Niska on ohuempi ja ryhti heikompi, mutta lähes niljakas olemus peittää alleen Suomen heimoihin syvälle juurtuneen sisun. Tarpeen tullen karjalainenkin osoittaa suomen heimoille tyypillistä sitkeyttä töissään, joskaan häneltä ei voida vaatia aivan samanlaista uhrimieltä ja isänmaan rakkautta kuin kanssaheimolaisiltaan. Oveluudessaan karjalainen kuitenkin päihittää läntisemmät heimokuntalaisensa, ja sopivi siksi paremmin yllätyksellisiin ja aivan ennalta arvaamattomiin tilanteisiin, joissa läntinen heimoveli ei niin aivan sopeutuisi. Karjalainen ei ole yhtä tarmokas ja periksi antamaton kuin hämäläinen tai pohjalainen, eikä siksi sovellu yhtä hyvin maanviljelyyn tahi eränkäyntiin. Iloluontoisena ja huumorintajuisena karjalainen soveltuu pikemminkin kaupan tekoon tai kiertäväksi lauleskelijaksi ja tarinoiden kertoilijaksi. Tästäpä syystä on karjalaisen heimomielessä parhaimman laatuisesti säilyneet Suomen kansan vanhat runot ja ikiaikaiset sankartarut.
Vaatetus ja tarve-kalut
Karjalaisen vaatetus on kirkkaampi, usein punainen. Puukko roikkuu naisväenkin vyössä, tosin miehenpuolen asetta pienempänä. Ei sitä työhön olekaan tehty, sillä käsien on kauniina ja hehkeinä pysyttävä. Korut ovat naisella näkyvillä, eivät aitan kätköissä kuten Hämeen naisväellä. Tosin vaino-ajan yllättäessä korut ja kaikki arvollinen viedään nopeasti, lähes huomaamatta korpien sylihin, jossa niiden kätköjä sitten aarnivalkeiksi kutsutaan. Samoin pakenee koko väki karjat ja lampaatkin mukanaan piilopirtteihin taikka mäkilinnoihinsa, jonne ei vainoväki niin herkeästi löydäkään.
Mainittakoon vielä karjalaisten hyvä taipumus hiihtää. He ovat hiihtäessään vain lappalaista ja ehkä kainulaista pohjankävijää jäljessä. Ei pidä vainolaisen tulla karjalaisen maille ilman suksia ikään, sillä muutoin piirittää karjalainen hänen nopeasti, ampuu muutamia nuoliaan ja katoaa kuin aamu-usva, palatakseen hetken päästä takaisin. Tätä jatkuu, kunnes vainolainen on viime mieheen kaadettu taikka nuolet loppuneet karjalaiselta tyystin, jolloin joudutaan hurjaan käsirysyyn, jossa ei kirouksia säästellä puolin eikä toisin. Tällöin paljastaa karjalan mies suksisauvansa toisen pään, johon on nahkaiseen tahi vaski-koristeiseen tuppeen suojattu keihään kärki, usein sakaroilla varustettuna vieläpä, kuten karhukeihäät ikään. Eipä karjalaista tämän vuoksi ole hiihtokausina lyötykään, vaan tietää vainomies jo vallan selvästi lähteä retkilleen suvina, kun karjalainen kiertää kaupan ja muun iloittelun merkeissä kaukana kotikonnuiltaan.
Karjalainen koira
Karjalainen koira on metsätöissä toimelias, niinpä vallan ettei sitä koti-piiriinsä lainkaan ole sidottu. Kiertää karjalan koira aivan itse metsän töillä, kaataen mitä erilaisempaa riistaa, karjalaisen väen tehdessä kauppojaan, eikä sitä siksi lainkaan ruokkia täydy. Saa se huonompana vuonna joskus pihapiiristä viedä eläimen jos toisenkin, sillä hoitaahan se kuitenkin pyyntityöt niin vallan mainiosti, että vieraat tyystin ilman riistaa jäävät. Eikä karjalainen koira hauku lain, sillä se muutoin pelottaisi saaliinsa pois. Ei ole ihminen karjalan koiraa turmellut, tuskin nähnytkään on, mutta kyllä siitä tunnetaan monen monta tarinaa Kalevalan laulumailla.
Lähde
- G.A Gottlund: Se maamme kiria, osa 17: Suomen heimot ja heidän tawat ja waatetus (1785)