Hikiaineisto:Yliolkaista ja vittumaista kirjallisuuskritiikkiä idiooteilta idiooteille
Emily Brontë: Humiseva harju[muokkaa ]
Emily Brontë: Humiseva harju, Seven 2008 Wuthering Heights, suomentanut Juhani Lindholm, 598 sivua.
Emilyn Brontën vuonna 1847 maskuliinisella salanimellä kirjoittama Humiseva harju on luokiteltu klassikoksi. Emilyn Bronten Humisevan harjun -romaani antaa oudon kuvan englantilaisesta kartanoelämästä. Tarinan kertoo kartanon palkollinen Nelly Dean, joka narisee kaikkien luonnevioista paikkakunnalle tulleelle ventovieraalle Lockwood-nimiselle henkilölle. Tarina siis tapahtuu paljon takaumin. Kertomuksen ydin on siinä, että kartanoon otetaan kasvattilapsi Heatcliff, kartanon tytär Catherine Earnshaw ei mene naimisiin rakastamansa Heatcliffin kanssa, vaan molemmat menevät tahoillaan naimisiin Catherine lähitalon Edgar Lintonin kanssa. Heatcliff häipyy ja palaa rikkaana ja kieroilee naimisiin Edgarin siskon Isabella Lintonin kanssa. Avioliitot ovat onnettomia, mutteivat lapsettomia. Tunteen tasolla Catherine ei voi olla rakastamatta Heathcliffiä, vaikka järjen tasolla nai Edgarin. Tarina jatkuu Catherinen ja Heatcliffin lasten, ovat siis serkuksia, välillä. Teoksessa on runsaasti juonen käänteitä ja kosto on pääosin tekojen motiivina.
Kirjan rakenne: Takaumana kerrottu tarina, jossa Catherine Earnshawin avioliitto Edgari Lintonin kanssa on teoksen suurin käännekohta. Catherinen ja Heatcliffin lasten eli "Lintonin serkusten" tapaaminen laajassa mielessä on lopun käännekohta ja lähentyminen. Goottilainen rakkaustarina, jossa Heatcliff ja Catherine eivät saa toisiaan maan päällä.
Miljöö ja tapahtuma-aika: Humiseva harju vuosina 1801 ja 1802 ja takaumat siis 1700- luvulle. Teoksen miljöö on hyvin goottilainen ja ympäristöä kauniisti kuvaava.
Päähenkilöt: Heatcliff, kasvattilapsi ja kumiseva karju, Catherine perheen oma lapsi, lopussa harjulla huhuileva haamu, Edgar, joka on nariseva nahjus, Nelly ja Ellie, molemmissa muodoissa, hän on jälkiviisasteleva juoruilija, Lockwood on kuumeileva kuuntelija, jälkipolvia edustavat Heatcliff jr, joka on heiveröinen hengittäjä, Catherine nuorempi, hän on terve tyttö sekä Hareton hän otti itseään niskasta kiinni.
Juoni: Kasvattilasten karkelointia nummella, elossa ja kuolossa. Kartanolaisten kammottavaa kiroilua kiihkeissä kohtauksissa moraalisoivan manipuloijan kielteisenä kertomuksena. Adjektiivien alleviivaama alavireinen ahdinko jatkuu seuraavaan sukupolveen, missä ne reaaliaikaisena ratkotaan.
Teema: Rakkaus, romantiikka, haihattelu, kosto, hulluus, ja viha
Kerronta: Kaikkitietävä(t) minäkertojat, sisältää takaumia ja aukkoja, lisäksi minäkertoja vaihtuu
Vahvuudet: Monia aikalaistabuja rikottiin ja kirottiin. Osa heikkouksista on myös vahvuuksia.
Heikkoudet: Kertojan valinta, Nellyn asenne on väärä. Asioita liiaksi toisetaan. Roolihahmot ovat epäuskottavat ja ihmisten käytös on liian omitusta.Hermojärkytysten jälkeiset sairastumiset ja haamuilut ovat sekä vahvuus että heikkous. Minusta tarina on liian pitkä, joskin kertomuksen vienti viehättää, tapahtumat sen sijaan eivät. Heatcliffin taustaa ei avata lainkaan, minusta tämä nimeenomaan olisi vaatinut pohdintaa. Hänestä kasvaa myyttinen hahmo.
Teksti on huoliteltua, siinä on käytetty voimakkaita sanoja, jotka riisuvat kirjan ihmiset ihokkaistaan irvokkaiksi inhokeiksi. Kirjasssa on monia unohtumattomia juonenkäänteitä, eli kirja kannattaa lukea aivan loppuun asti.
Menosta Humisevan harjun talossa tuli monesti mieleen Harry Potterien Kolkon perheen toiminta. Lomen Kolkko oli Valedron isoisä, ja Merope Kolkko hänen äitinsä. Asia on sikäli merkittävä, koska Tom Valedro on hieman erilainen nuori, ja saa aikaaan paljon, mutta ei hyvää. Heatcliffillä ei sen sijaan ole minusta taikavoimia, mutta pahaa hänkin saa aikaan, mutta hänen hahmoonsa ei tuoda juuri mitään romaanissa pohjustukseksi. Kuitenkin hänen tummuus on jatkuva syy syrjintään. Valedro oli myös orpo, kuten Heatcliffkin ja Valedro joutui orpokoti-systeemiin, jossa ei mennyt kovin hyvin, ja josta Albus Dumbledore hänet haki Tylypahkaan kouluun. Valedro tuntee antipatiaa vanhempiaan ja sukulaisiaan kohtaan. Heatcliff ei valitettavasti kukaan hae pois, mutta jossain hän kävi oppia ja rahaa hakemassa.
Teoksen kiehtovuus juontuu ehkä kolmesta seikasta:
1. Kirjassa on selvästi saippuaoopperamaisia juonen käänteitä. Catherine menee naimisiin Edgarin kanssa, vaikka sielu kuuluu Heatcliffille. Heatcliff nai Edgarin siskon Isabellan pelkästä kostosta. Alkuperäisen Catherinen ja alkuperäisen Heatcliffin lapset tapaavat. Sitten juonitaan omaisuutta. Myös "ottopojan otto", eli Heatcliffin tulo taloon ja hänen kolmen vuoden poissaolo ovat kuin nykysaippuaoopperasta, eli kaikki on mahdollista. Myös kosto on joidenkin saippuasarjojen käyttövoimana. Kirjan lopun lukee mielellään, joskaan realismia siinä ei ole, eikä pidä ollakaan, mutta loppu on erityisen hyvin rakennettu.
2. Pääpari Heatcliff ja Catherine eivät saa maanpäällä toisiaan. Miksi he valitsivat näin tai miksi Catherine valitsi niin?
3. Pahan ja ilkeyden kuvaus on ollut poikkeuksellista. Nämä seikat kannattelevat teosta.
Toisaalta minun mielestäni teoksen heikkoudet löytyvät näistä seikoista.
1. Palvelijan kertoma tarina on jankuttavaa toistoa liiallisine adjektiivein. Jatkuvasti kirotaan, sitten vielä päästetään kirouksia, ja lopuksi kiroillaan, mutta kirosanat puuttuvat. Uskottavampaa olisi käyttää voimasanoja tai jättää tautologiat käyttämättä. Eli teosta olisi pitänyt karsia. Toisaalta kaikkitietävä kertoja, joka on palvelija, tietää aivan liikaa, ja on aivan liian älykäs, mutta pikkumainen arvioidessaan kaikki ympärillään olevat ihmiset hurjiksi, ei- inhimillisiksi, hemmotelluiksi, vähäjärkiksi ja luonnevikaisiksi. Ei silti, etteikö arviot voisi olla oikeitakin, mutta olisi ollut tervetullutta kertoa, mikä olisi ihanteellista käytöstä, monesti ihmiset ovat juuri tällaisia, valitetaan vähästä. Minusta teoksessa on turhaa raakuuden kuvausta: esim. Hareton hirtti koiranpentuja huvikseen ja Linton rääkkää puolustuskyvyttömiä kissoja!!!
2. Saippuaoopperamaisuus on myös haitaksi. Eli aikasuhteet ja ihmisten käytös eivät ole aivan tasapainossa. Ihmisten sairaudet ovat merkillisiä, tosin 1800-luvulla kuolleisuus oli suurta, antibiootit ja kätilöt puuttuivat ja keuhkotauti niitti viikatteellaan.
3. Humisevassa harjussa on liikaa ankeutta, palvelija Joseph on "varsin erikoinen", isännät vuorollaan ovat sekaisin, palvelijat ovat yrmeitä, eli joku raja kärjistämisessäkin pitää olla. Toisaalta asiaa toistamalla sanomaa toistetaan toistamistakin päästyään.
4. En usko aikuisten näin laajaan ja pitkään platoniseen rakkauteen, joka on näin ehdotonta. Lisäksi monet juonen käänteet ja ihmisten reaktiot ovat satumaisia. Luulisi Yorkshiressa olevan enemmän kuin kaksi tai neljä nuorta, jotka ovat samanikäisiä.
Kirjassa riisutaan kartanoelämä ja kartanonherra kaikesta kunniasta. Esimerkiksi sivulla 174 Catherinen analyysi miehestään: Edgar murjottaa .... Hän heittäytyy aina sairaaksi pienimmästäkin vastoinkäymisestä! .... ja hän alkoi itkeä -joko siksi, että sai päänsärkyä, tai sitten ihan pelkästä mustasukkaisuudesta.
Tämä poikkeaa normaalista englantilaisesta romaanista, missä juodaan teetä ja vastataan toiselle "indeed". Edgaria vuoroin mollataan, vuoroin kehutaan. Koska useimmat hahmot rutataan maan tasalle, Heatcliff, joka ei voi alkuperälleen mitään, tuskin on paljoakaan huonompi kuin muut maaniset ja ajoittain masentuneet marionetit. Heatcliff kuitenkin nosti itsensä "rikkaaksi" ja opetteli lukutaidot aivan puilta paljailta ja pystyy sentään jotakin tekemään, vaikka se jotakin ei ole todellakaan hyvää, mutta ei muut ole juuri parempia.
Kirjassa olisi kunnonkin teemoja, esimerkiksi lasten tasapuolinen kohtelu, lapsen "ottaminen" kasvatiksi, hemmottelu, ja juominen, minusta suurin osa tällaisista ongelmista voidaan välttää oikeassa elämässä välittämisellä, oikeudenmukaisuudella ja sillä että tehdään työtä. Suuri osa ihmisen ongelmista johtuu lapsuudesta, osa johtuu siitä että on sekä rahaa että aikaa joko liikaa tai liian vähän. Lastenhoitaja arvioi jatkuvasti lasten kykyjä alakanttiin, ja myös manipuloi, avaa kirjearkun ...
Kritiikistä huolimatta, pidän kirjaa tarinaa klassikkona ja teos oli lukemisen arvoinen, tekstin tasolla teos viehätti, vaikka henkilöt ja henkilöiden motiivit olivat epäuskottavia ja luotaantyöntäviä.
Kirjan ostin pokkarina.
***
Luin tämän bloggauksen itse 11.12.13 ja pidin tätä varsin sekavana bloggauksena, mutta oli kirjakin aika sekava.
Jokken kirjanurkka -blogi 11. lokakuuta 2011
Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan[muokkaa ]
Kun Giljain teki listaa lempikirjoistaan, hänellä oli Márquezin kirjoista listalla Sadan vuoden yksinäisyys, jonka hän kuitenkin vaihtoi Rakkautta jne.. - kirjaan kuullessaan, että olin edellämainitun jo lukenut. Ilmeisesti veljelleni Sadan vuoden yksinäisyys on kuitenkin tärkeämpi kuin tuo kolerakirja. Kai. Tämän halusin mainita, koska jäin pohtimaan, että oliko vaihto tarkoituksenmukainen.. vai katala keino saada minut lukemaan lisää Márquezia..
Sillä kuullessani, mitä kirjoja G. ehdotti minulle, olin kauhuissani. Muut neljä kirjaa kuulostivat ihan asiallisilta, mutta tämä Márquez... Sanoin veljelleni, että aion kyllä selättää tuon kirjan, johon hän vastasi:"Ei siinä ole mitään selätettävää." Minulle oli. En voinut sietää Sadan vuoden yksinäisyyttä. Tuntui saavutukselta lukea se loppuun. Samanlaiselta, suorastaan urakalta, tuntui Rakkautta koleran aikaan.
Márquezia on hehkutettu maasta taivaaseen, niin ympärilläni elävien ihmisten kuin kirjallisuuskriitikoiden toimesta. Siksi vastenmielisyyteni Márquezia kohtaan tuntuu monista varmasti omituiselta. Hepun kirjat kun eivät ole edes vaikeaselkoisia. Ei todellakaan mitään Alastalon salissa-tapaista, jossa törötetään 500 sivua piippuhyllyn äärellä.
Mutta tällä kertaa kyse on ihan puhtaasti kirjoitustyylistä. Se jättää kirjan henkilöt etäisiksi. Samaistumiskelvottomiksi. Tästä seuraa se, ettei heidän elämänsä oikeastaan kiinnosta minua. On helpompi uskoa fantasiahahmo Gandalfin olemassaoloon kuin paperinohueen Florentino Arizaan (joka kaiken lisäksi oli oikea ihminen (tarkastin Wikipediasta), ilmeisesti ainakin jonkinlainen esikuva kirjailijan isälle). Márquezin kirjojen lukeminen on vähän sama asia kuin imuroisi puhdasta lattiaa kolme tuntia. Ei mitään järkeä.
Seksijuttujen jatkuva esiintuominen oli tuttua jo Sadan vuoden yksinäisyydestä. Kaikenmaailman paneskelukohtaukset vaikuttivat omituisilta, koska ne eivät tuntuneet käyvän kirjan tyyliin. Koska kirjan hahmojen sielunmaailma ei auennut, tuntui suorastaan mauttomalta, että sukupuoliyhteyksistä piti kertoa. "Miksi tämän pitäisi minua kiinnostaa?? Onko tällä tosiaan olennainen merkitys juonen kannalta?" Kyselin itseltäni.
Eniten kummastusta minussa herätti raiskauksien ja pedofilian romantisointi. En tiennyt, että niitä voi romantisoida. Mutta nytpä tiedän senkin. Sekä päähenkilö Florentino että hänen rakastajattarensa, Leona Cassiani, muistelevat haikeudella, kuinka heidät joskus otettiin väkivalloin. Ehkä tämä oli sitten satiiria (kirjan takakannessa luki, että kirja oli satiiri), johon minun huumorintajuni/ymmärrykseni ei riittänyt. Pedofilialla viittaan siihen, kun Florentino jörnyytteli 14-vuotiasta sukulaistyttöään.
No, haasteen alussa lupasin esiintyä kunnioittavana haastekirjoja kohtaan, olivat ne millaisia hyvänsä. Siksipä kaiken tämän kritiikin jälkeen kaivan Kolerasta hyviä puolia:
- viimeiset 50 sivua olivat kirjan parasta antia,
- koska vanhusten välinen, myöhään syntynyt, rakkaustarina oli kerrottu melkeinpä.. etten sanoisi jopa kauniisti: juuri, kun on tottunut siihen, että elämältä on saanut kaiken, se antaakin vielä jotain yllättävää. Tämä siis Ferminan näkökulmasta, Florentinohan oli odottanut sitä koko elämänsä. Olen lukenut niin paljon nuorien ja kauniiden rakkaustarinoita, että tämä Koleran loppu oli virkistävä.
- diggailin myös kritiikkiä, jota Márquez esitti salametsästystä ja ihmisen luonnontuhoamista kohtaan. Tätä olisi saanut olla enemmän. Vaikka kaikki 454 sivua. "Vanhusten rakkautta sademetsän tuhoamisen aikaan".
Nuharupi-blogi 11. heinäkuuta 2011
Franz Kafka: Oikeusjuttu[muokkaa ]
Ite en tajua miten joku voi pitää kyseistä kirjaa hyvänä. Tais olla surkein kirja mitä oon koskaan lukenu. Eikä siinä tapahtunu juuri mitään jännää vaan se oli tarina tylsän miehen tylsästä kohtalosta. Ei edes kerrota mistä sitä Josef K:ta syytettiin (on muuten pöljä nimiki). Muutenki ihan keskeneräinen teos..
Anonyymi, Kaiken voi lukea! -blogin kommentit 24. maaliskuuta 2013
Riku Korhonen: Nuku lähelläni[muokkaa ]
Uusi suomalainen romaanikirjallisuus kurkottelee rohkeammin globalisaation, taloudellisen vallan ja rahan tuottaman hegemonian teemojen suuntaan erityisesti ihmissuhteiden kuvauksen osalta. Ihmiskuva onkin rajun muutoksen alainen. Perinteinen humanistinen lähestymistapa on usein siihen riittämätön.
Riku Korhosen romaanissa Nuku lähelläni puhutaan tästä ihmiskuvan muutoksesta suoraan kertojan suulla: "Vanhat käsitykset miehistä ja naisista ja työstä. Arjesta ja perheestä ja rahasta. Politiikasta. Seksistä. Kaikki pyyhitään pois."
Romaanin kertoja on osa-aikainen kirjallisuuskriitikko Teemu, akateeminen pätkätyöläinen. Hän lähtee noutamaan kuolleen veljensä, kansainvälisen pankin sijoitusneuvojan tuhkaa suurkaupungista, jonka esikuvana toimii Frankfurt. Kaupungissa Teemu tutustuu uranaiseen, mistä alkaa tiivis ihmissuhdepeli, sukupuolten välinen kamppailu postmodernissa hengessä.
Romaanin kertojan alkutilanteessa on yhtymäkohtia Albert Camus’n Sivullisen päähenkilön Meursault’n tilanteeseen. Molemmat elävät eräänlaisessa itsestään vieraantuneessa tilassa, kokevat pelkoa tulevaisuuden suhteen ja jotain nimeämätöntä, erittelemätöntä pelkoa ja syyllisyyttä omista valinnoistaan.
Korhonen on vahvoilla romaaninsa alussa, mutta mitä enemmän mennään rakkaustarinan suuntaan, sen epätarkemmaksi teksti muuttuu. Tunteista onkin vaikea kirjoittaa hyvin ja objektiivisesti menemättä mukaan affektien tai juonen tarjoamiin "kiihottaviin" näköaloihin.
Tällainen itseriittoinen tunneproosa on suomalaisessa nykykirjallisuudessa ongelma, havainnon kannalta pelkkää epätarkkaa ihmissuhteiden kuvailua.
Yksinomaan tunneulottuvuudella toimiva proosa antaa yksipuolisen kuvan sosiaalisista faktoista ja hierarkioista: rahasta, vallasta, ihmissuhteiden dynamiikasta. Tunteita liioitellaan, niistä kerrotaan liian paljon, ja usein sosiaalisen havainnoinnin kustannuksella.
Viihteessä näin voidaan tehdä, mutta ei hyvässä romaanikirjallisuudessa. Korhosen romaanin alkutilanne lipsuukin Camus’n eksistentiaalisesta tilanteesta kohti Francoise Saganin romaanien viihteellisyyttä, loputtoman tunnemyrskyn älyllistä erittelyä. Se muodostuu lukijan kannalta lopulta pitkäpiimäiseksi jaaritteluksi, viihdekirjallisuuden kaltaiseksi tunneproosaksi.
Teknisesti Nuku lähelläni on hyvin kirjoitettu, mutta sen elämänkuva ei vakuuta. Miksi rakkaustarinoissa sitten melkein aina epäonnistutaan?
Siksi, että ihmisen salaisuutta ei kunnioiteta, tullaan liian nopeasti niin sanotusti "ihmisen iholle", sekoitetaan subjektiivisten tunteiden kuvailu romaanin objektiivisen kerronnan vaatimuksiin. Psykologisista illuusioista tulee pääasioita ja romaanin muut tekijät unohdetaan.
Maskuliinisuuden ja feminiinisyyden uudelleen määrittelynä Korhosen romaani on kuitenkin keskivertoa kiintoisampi teos, joka voi avata portteja suomalaisen kirjallisuuden uusviennille.
Hannu Waarala, Savon Sanomat 15. syyskuuta 2012
Marko Leino: Saasta[muokkaa ]
AINAKIN on sanottava, että Marko Leinon Saasta-trillerin sisältö vastaa harvinaisen hyvin otsikkoa. Kirjan alussa on tyrmäävä nuoren tytön kiduttamisen kuvaus ja suuri osa koko 500-sivuisesta romaanista kulkee samoja raiteita.
NIINPÄ ei kovinkaan paljon auta, että juoni kehittyy yhä jännittävämmäksi ja loppuratkaisut ovat katarttisia.
Ei myöskään auta, että kansainvälisen ihmiskauppakuvio on selkeästi ja asiantuntevasti taustoitettu.
Eikä sekään, että trillerin alkulauseessa tekijä pyrkii ikään kuin oikeuttamaan tekstinsä olemassaolon vihjaamalla, että kaikki nämä kauheudet ovat totta. Siis "lukijalle tarinasta mahdollisesti kumpuavat mielleyhtymät todellisiin tapahtumiin eivät välttämättä ole pelkkää mielikuvitusta".
Niin, mikään näistä perusteluista ei auta, koska ainoa oleellinen lukijalle jäävä kysymys kirjan lukemisen jälkeen on moraalinen: miksi on pitänyt kirjoittaa tällainen kirja?
KIRJAILIJAN ammattitaitokin kun kääntyy ikään kuin vastakohdakseen, kun sisäinen moraalinen ohjenuora puuttuu.
Mielestäni äärimmäisen vakava nuorten tyttöjen ihmiskauppa ei oikeuta kirjoittamaan trilleriä, jossa tämän kaupan käytännön toteutusta kuvataan kymmeniä, jopa satoja sivuja, sen yksityiskohdilla mässäillen.
En yhtään ihmettele, että kirjoittaja Arto Nybergin haastattelussa kertoi kirjoittamisen vieneen kahdeksan vuotta ja olleen vaikeaa siksikin, että hänestä itsestään tuli sinä aikana isä.
Patricia Cornwellin jälkeen tv-katsojat Suomessakin ovat ilta illan jälkeen saaneet seurata patologin pöydällä makaavia tytönruumiita. Itsekin kyllästyin niihin niin perusteellisesti, että rupesin katsomaan YouTubesta pelkästään klassisia Poirot- ja Sherlock Holmes -dekkareita, jotka ovat sentään hienostuneita.
SAASTA on kuulemma kolmiosaisen trilogian viimeinen osa, mutta kirjat voi "onneksi" lukea missä järjestyksessä tahansa. Minulle asialla ei ole merkitystä, koska tämä oli ensimmäinen ja viimeinen.
Kirjassa on joidenkin teemojen osalta viitteitä Martin Scorsesen Taksikuskiin, mutta mestariohjaaja ei käyttänyt Jodie Fosterin roolin yksityiskohtiin yhtään tarpeellista enempää filminauhaa. Toivottavasti Saastasta ei tehdä elokuvaa.
Matti Mäkelä, Helsingin Sanomat 5. lokakuuta 2013