Hikinews:Arttu Seppäsen kolumni: Ihminen pettää aina – eli miksi Ukrainan sota toi mieleeni tämän biisin
Tämä sivu on osa Hikinews-palvelua.
10. huhtikuuta 2022
Hikinewsin kolumnisarja jatkuu.
Ihminen pettää aina – eli miksi Ukrainan sota toi mieleeni tämän biisin
Tuttu intro keskeytti keskustelun. Olin tapaamassa ystävää baarissa. Keskustelimme Venäjän ja erityisesti Vladimir Putinin mahdollisista seuraavista liikkeistä. Vielä viikko ennen kuin Venäjä ja erityisesti Putin hyökkäsi Ukrainaan, olin täysin varma, että hänen strategianaan on vain uhitella eikä hän uskaltaisi mennä sodan rajan yli. Kenties yritin vain uskotella itselleni ja ystävälleni, että sotaa ei tulisi.
Hämmennystä kesti sekunnin murto-osan: mikä tämä biisi olikaan? Kuin olisin ollut musavisassa, ja saman tien selkäytimestä tuli biisi ja sen esittäjä: Coldplayn Viva la Vida tietenkin!
Kului viikko baarikeskustelusta, kun Putin hyökkäsi Ukrainaan. Nyt Venäjä kiistää pokkana siviilien joukkoteloitukset ja muut paljastuneet sotarikoksensa. Koko tapahtumaketju tuntuu pahaenteiseltä. Kuin baarissa kuultu kappale olisi ollut varoitus. "Never an honest word / And that was when I ruled the world".
Sodan lailla myös popmusiikki on miesten kädenvääntöä. Molempia hallitaan jätkien kiihkon ja kiiman ajamina. Vahvan johtajan kaipuu muistuttaa taiteilijan positioimista esikuvaksi, palvonnan kohteeksi. Moni pitää Nick Cavea suunnilleen kaikkitietävänä.
Uskonto on vaarallista, mutta kaikkein vaarallisinta on usko ihmiseen. Ihminen pettää aina. Se on olennainen osa ihmisyyttä. 1500-luvulta saakka olemme humanistien oppien mukaisesti nostaneet ihmisen jalustalle ja uskoneet Antiikin ajan yleisneroihin. Ihminen on kaiken keskus ja penetroituu luonnosta läpi – vaikkapa polttamalla sen.
Morrissey on artisti, johon on aina suhtauduttu fanaattisesti ja hänen kauttaan fanit ovat rakentaneet omaa identiteettiä. Ja jos ihailemasi artisti sanoo jotain päinvastaista siihen nähden, miten itse ajattelet, niin se aiheuttaa helposti kognitiivista dissonanssia ja kriisin. Hänen äärioikeistolaiset mielipiteet ovat olleet monille liikaa. R. Kelly, Ryan Adams ja Woody Allen ovat hyväksikäyttäneet seksuaalisesti pikkutyttöjä. Putinin verisellä imperialismilla on vielä kenties kansan tuki, mutta sulkeutuvassa valtiossa ja talouspakotteiden kohteena tavallisen venäläisen elämästä on tulossa kurjaa. Erik Satie myös.
Palvonta on kenen tahansa ihmisen kohdalla liikaa ja kohtuutonta. Oikeastaan muusta ei voi olla varma kuin siitä, että jokaisella ihmisellä on tuollaiset itsekkyytensä ja huonot tavat. Jos päätämme uskoa ja luottaa ihmiseen, niin ensisijaisesti täytyy hyväksyä se, että tämä ihminen tulee tuottamaan pettymyksen tavalla tai toisella. "Shattered windows and the sound of drums / People couldn't believe what I'd become".
Kun olemme kaikki syvältä emmekä parempaan pysty, voimmeko lainkaan arvostaa kamalien ihmisten tekemiä asioita? Kysymystä sietää pohtia ja pohtia, otan sen vakavasti, mutta vastaus on kirkas ja ehdoton. Olisi absurdia, jos jonkun tekemän taiteen kokemiseen vaikuttaisi, mitä hän on tehnyt taiteensa ulkopuolella. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä keskenään.
Fanitan todella paljon vaikkapa St. Vincentin ja Thom Yorken musiikkia, mutta minua ei oikeastaan kiinnosta, millaisia ihmisiä he ovat. Pidän kovasti myös monista kirjailijoista sekä toimittajista ja saan heiltä inspiraatiota omiin teksteihin, mutta muuten on aivan yhdentekevää, mitä he tekevät vapaa-ajallaan. Näin yhdentekevää.
Toivoa on, Ukrainankin suhteen: "Revolutionaries wait / For my head on a silver plate / Just a puppet on a lonely string / Oh who would ever want to be king?" Taide on aina enemmän kuin yksilö. Taiteilija ei ole mitään kovin erityistä.
Kun Jope Ruonansuu hiljattain kuoli, joku ammmattitrolli twiitissään ei kiistänyt lahjakkuutta, mutta kyseenalaisti taiteilijuuden. Näkisin taiteen mieluiten vapaan ilmaisun kenttänä, josta tulisi karsia tällaista portinvartijuutta.
Viihde ja taide eivät usein mahdu samaan lauseeseen. En minäkään mene koskaan museoon viihtyäkseni, vaan kuolemaan hiljaa sisältä päin.
Twiitti poistettiin nopeasti, mutta kiinnostavaa siinä oli sen asenne, joka nostaa esiin ajattoman taiteenfilosofisen kysymyksen siitä, mihin taiteilijakäsitys perustuu. Romanttinen taiteilijakäsitys vaikuttaa edelleen siihen, mitä miellämme taiteeksi ja keitä ajattelemme taiteilijoina. Saman levyn pyöräyttämistä joka kerta ei nähdä omaperäisenä, joka on yksi autenttisuuteen liittyvä vaatimus. Mutta minä en ole koskaan operoinut lukijalle uusien näkökulmien kentällä enkä käsittääkseni ole missään vaiheessa muuta väittänytkään. Hiljaa sisältä kuolemiseenkaan ei tarvita korkeammaksi määriteltyä kulttuuria.
Aion omistaa loppuelämäni sille että neromyytti tässä maassa murtuisi. Mitä neromyytti siis on? Neromyytti on sitä, että kaikki taiteen piirteet eivät ole yhdenvertaisia, vaan oikea taide on jotenkin luovaa. Laskelmoitua, kaavamaista ja kulutustavaraksi tehtyä ei kunnioiteta yhtä paljon. Populaarista ei välitä kukaan :(
Helposti pidämme oikeana taiteena sellaista taidetta, joka on tavalla tai toisella erityistä. Ajatus kuitenkin esiintyi myös Romantiikan aikana, eli kulahtaneen monta vuotta sitten.
1700-luvun lopulla individualistinen taiteilijanero sai jo kikkailla hyvin vapaasti. Siellä Goethe tykitteli menemään. Syntyi soppa, jota hämmensivät etenkin kaksi asiaa, teoria ja filosofia. Tiedätte mikä on soppa. Sitä hämmennetään kauhalla. Romanttisen taiteilijanäkemyksen yksinäinen (mies)nero löytää sydämestään Joulumaan ja antaa maailmalle rauhan suurella puurokauhalla. Naiselle ei nerous sopinut. Wordsworth ja Coleridge, teoria torilla, kyselivät ämmiltä onko maito lämmintä...
Taide kuitenkin syntyy vuorovaikutuksessa maailman kanssa, mitä romantikot eivät vielä tienneet, ja eiköhän tässä ollut tarpeeksi historiallista savuverhoa.
Itsekin käyn omanlaistani sotaa, kahdella rintamalla. Toisaalta joku jossain sanoo, että Michael Jackson ei ollut oikea taiteilija. Toisaalta kaveripiirissäni käydään paljon keskusteluja, onko Jackson pedofiiliksi paljastuneena nyt pilalla, pelkkää paskaa tilalla, ja joudun perustelemaan itselleni siksikin, miksi saan kuunnella häntä, joka on yksi vaatimus. Ja omanlaistaan taidetta on tietysti sodankäyntikin. Sinun täytyy osata purjehtia Skyllan ja Kharonin välistä kuin kuningas Oidipus, Rokokoon junzi.
Kirjoittaja on kulttuurikritiikin paraatipaikoilla hilluva ärsyke, joka tietää ja ei tiedä mitä cui bono tarkoittaa.
Lähteet[muokkaa ]
- Arttu Seppänen "Kolumni: Keskisormet pystyyn Putiniin päin – kun diktaattori kaatuu, on aika soittaa biisi vuodelta 2006". Soundi , 4. huhtikuuta, 2022 (arkistopalvelu)
- Arttu Seppänen "Kolumni: Mihin katosi kantaaottavuus suomalaisesta rockista? Maailma hautaansa nilkuttaa, mutta taiteilijoita ei kiinnosta". Soundi , 30. lokakuuta, 2017 (arkistopalvelu)
- Arttu Seppänen "Kolumni: Rakasta taidetta, älä taiteilijaa – ihminen pettää aina ja nerot voivat olla idiootteja". Soundi , 4. lokakuuta, 2019 (arkistopalvelu)
- Arttu Seppänen "En erityisemmin pitänyt Jope Ruonansuun tekemisistä, mutta hän oli silti taiteilija". Helsingin Sanomat , 22. heinäkuuta, 2020 (arkistopalvelu)
- Arttu Seppänen "Kolumni: Miksi Sunrise Avenue on niin suosittu? Vaikeaan kysymykseen on lopulta helppo vastaus". Soundi , 25. maaliskuuta, 2020 (arkistopalvelu)
Extension:DynamicPageList (DPL), version 3.3.8: ⧼dpl_log_24⧽