Bysantin valtakunta

Suositeltu1.png

Bysantin valtakunta, tunnetaan myös nimillä Imperiumin vastaisku, Itä-Rooma ja Idän keisarikunta oli se nimi, jolla Rooman valtakunnan jälkimmäinen vuosituhat tunnetaan. Toisin kuin voisi olettaa, sen pääkaupunki ei ollut Rooma vaan Konstantinopoli. ^[1] Paikalliset kyllä kutsuivat itseään loppuun saakka roomalaisiksi (rhomanoi). Mene ja tiedä.

Valtakunnan synty

Rooman valtakunta alkoi holtittoman taloudenpidon seurauksena 300-luvulle tultaessa näyttää selvitystilan merkkiä ja kaipasi yrityssaneerausta. Niinpä erään sisällissodan jälkeen keisari Konstantinus päätti myydä firman pääkonttorin ja ulkoisti sen itään. ^[2] Uusi pääkaupunki perustettiin Euroopan ja Aasian rajalle entisen Byzantionin kaupungin paikalle, ja se sai suuruudenhullun toimitusjohtajansa mukaan nimen Constantinopolis (paikallisella kielellä Κωνσταντινούπολις). Lyhyemmin vain "He Polis" eli Kaupunki. ^[3] Uusi pääkonttori saatiin valmiiksi 330 jkr.

Yrityssaneeraus toi valtakuntaan uutta puhtia, ja se pärjäsi barbaareja vastaan vielä liki sadan vuoden ajan. Mutta liiketoiminta painottui jatkuvasti enemmän ja enemmän itään, joten vuonna 395 silloinen toimitusjohtaja Theodosius päätti irrottaa ydinliiketoiminnan rönsyistä ja jakoi valtakunnan kahtia. Keisarin vanhempi poika Arcadius sai Itä-Rooman, ja nuorempi Honorius puolestaan siitä irrotetun ja omaksi valtakunnakseen muodostetun Länsi-Rooman.

Länsimainen historiankirjoitus elää yhä tänäkin päivänä jotenkin siinä harhassa, että tuo konkurssikypsä, valtakunnan rönsyt ja rahareiät muodostanut vararikkoinen Länsi-Rooma olisi muka ollut "oikea" Rooman valtakunta. Ja pah! Itä-Rooma oli se oikea Rooman valtakunta - juuri se sisälsi Rooman ydinliiketoiminnan ja juuri sillä oli oikeus Rooman intellektuaaliseen pääomaan, tuotemerkkeihin ja brändeihin. Länsi-Rooma ei ollut mitään muuta kuin pelkkä roskapankki.

Itä-Rooma siis peri Rooman keisarikunnalta principeksen (Arcadius) ja puolet valtakuntaa. Sekä keisari Julianus Apostatan aloittaman 300-vuotisen sodan sassanidien Persiaa vastaan, barbaariongelman, talousvaikeudet ja kristinuskon. Itäroomalaiset olivat siis kristittyjä - ortodoksisellaisia.

Imperiumin vastaisku

Kansainvaellukset olivat juuri tuolloin pahimmillaan, ja Itä-Rooma sai riesakseen gootit, herulit, hunnit, tervingit, langobardit, vandaalit, filatelistit ja antidisestabilissementarianistit. Ja Luoja yksin tietää ketä muita vielä kaupan päälle. Niinpä valtakunnan resurssit suunnattiin maanpuolustukseen, ja firman parhaat aivot rekrytoitiin armeijaan.

Tuloksia alkoikin tulla. Armeija uudistettiin niin, että jalkaväki jäi lapsipuolen asemaan, ja pääasialliseksi aselajiksi tuli ratsuväki. Persialaiset, jotka siihen saakka olivat tottuneet karauttamaan ratsain päin legioonia, ampumaan heitä jousilla ja juoksemaan karkuun, saivatkin nyt ihmeekseen huomata, että sieltä tuleekin nyt iso joukko raskaasti aseistettuja katafrakteja laukaten päin näköä.^[4] Ja koska barbaareilla ei, hunneja ja gootteja lukuunottamatta, ollutkaan juuri kunnollista ratsuväkeä, niin hekin pääsivät ihmettelemään miltä tuntui olla saslikkina roomalaisen katafraktin peitsen kärjessä.

Liki sadassa vuodessa Itä-Rooma valloittikin takaisin lähes koko vanhan Länsi-Rooman alueen, Galliaa ja Britanniaa lukuun ottamatta. Mutta tärkein sääntö itäroomalaisessa sodankäynnissä oli: Älä tappele reilusti. Itäroomalaiset pyrkivätkin järjestämään taistelut niin, että vastustaja oli jo lähtökohtaisesti taistelussa alakynnessä - väijytykset, sissisota, kuormastojen ja leirien ryöstäminen ja päällikköjen salamurhat olivat aivan yhtä olennainen osa itäroomalaista sodankäyntiä kuin katafraktien rynnäkkö draco tuulessa ujeltaen^[5] ja buccinat^[6] soiden. Ja tietysti kaikki Jumalan nimeen. Kyrie eleison!

Toisin kuin vanhat Rooman keisarit, Itä-Rooman keisarit olivat tähän aikaan melko lailla mahtipontisia tylsikkejä. He olivat kaikki parrakkaita, he olivat kristittyjä, he olivat yksiavioisia, he eivät harrastaneet mitään samankaltaisia veriorgioita, irstailuita, juominkeja tai etnisiä puhdistuksia eivätkä edes gladiaattoritaisteluita kuin vanhan yhtenäisvaltakunnan keisarit. Osa näistä basileioksista tykkäsi olla kenraaleina sodassa, osa tykkäsi virrenveisuusta ja kaikki tykkäsivät katsoa kilpa-ajoja Konstantinopolin Hippodromilla^[7] . Hippodromi oli konstantinopolilaisille samaa kuin Circus Maximus tai Colosseum roomalaisille. Hippodromi olikin kaikkien maailman raviratojen esi-isä ja myös formuloiden värit ovat sieltä peräisin - siniset, valkoiset, punaiset ja vihreät, eli Renault, McLaren,Ferrari ja Jaguar. Niinpä keisarien nimet tunnetaan lähinnä vain historian luetteloista, ja tuohon aikaan parhaimmin muistetaan vain sotapäälliköiden nimet. Hovijuonittelu toki jatkui entiseen malliin, ja siksi länsimaissa adjektiivilla bysanttilainen onkin niin huono kaiku, kun barbaariset frankit eivät tajunneet diplomatian hienouksista mitään, ja saivat sitten dunkkuunsa kerta toisensa jälkeen.

Vuonna 565 Bysantin valtakunta oli laajimmillaan, kun itägootit oli ajettu eunukki Narseen johtamien bysanttilaisarmeijoiden johtamina Italiasta pois, ja entinen pääkonttori Rooma kuului jälleen Rooman valtakuntaan. Keisarina oli tuolloin Justinianus, mahtipontinen ja tärkeilevä diktaattori, joka alkuunpani toisaalta Hagia Sofian katedraalin rakennuksen, ja toisaalta organisoi roomalaisen lain kokoomateokseksi Corpus Iuris Civilis, josta onkin riittänyt kaikille maailman lakimiehille riemua seuraavan 1500 vuoden ajaksi. Hänen puolisonsa Theodora, sirkustaiteilijan tytär, oli tunnettu mustasukkaisuudestaan, turhamaisuudestaan, kovaluonteisuudestaan ja kostonhimostaan.

Allahu akhbar!

Vanhoista vihollisista jäljellä oli enää Persia, ja niinpä sitten painettiin kohti inhaa itää. Nyt oli persialaisten vuoro kokea kristillistä lähimmäisenrakkautta suoraan keisari Maurikioksen Strategikonin, keskiajan kuuluisimman ja parhaimman sotateoreettisen teoksen, pohjalta. Persialaiset olivat kuitenkin sen verran kova pala, että he kukistuivat lopullisesti vasta 628 Niiniven taistelussa, ja tuo tuhatvuotinen valtakunta, Kyyros Suuresta Khosrau II:een, oli mennyttä.

Bysanttilaisten riemu jäi lyhytaikaiseksi. Muuan kaatumatautinen arabialainen pedofiili oli nähnyt näkyjään, ja siinä sivussa, minkä oli maantierosvoilultaan ehtinyt, perustanut uuden seemiläisen monoteistisen uskonnon. Tämä kyseinen heppu julisti sitten sodan sekä Persialle että Bysantille. Vaikka Muhammed itse vaihtoi hiippakuntaa 632, hänen seuraajansa jatkoivat pyhän sodan ilosanomaa kaikkia toisuskoisia vastaan.

Ja kuten yleensä käy, kahden korvapuusti on kolmannen kauppa. Bysantti ja Persia olivat sotineet toisensa näännyksiin, eivätkä kyenneet enää vastarintaan uskonkiihkoisia arabien sotalaumoja vastaan. Jerusalem menetettiin 636, ja arabit vyöryivät Persiaan. Sassanidien dynastia luhistui kuin korttitalo, ja parissa vuodessa koko Persian valtakunta romahti ja joutui muslimien käsiin. Zarathustralaisesta Persiasta tuli nopeaan tahtiin islamilainen Iran.

Bysantti menetti arabeille Afrikan ja Palestiinan. Hispania oli menetetty länsigooteille jo aikaisemmin, ja nyt keisarit huomasivat olevansa aivan oikeasti pulassa ruotseisia käyräsapeleitaan heiluttavien, Allahia kovaan ääneen huutelevien partasuiden kanssa. Tässä tuli kuitenkin teknologia avuksi. Syyrialainen arkkitehti Kallinikos oli keksinyt liekinheittimen 660, ja siitä tulikin sitten keisarikunnan salainen ase.

Bysantin pimeät vuosisadat

Juuri kun arabiuhka oli torjuttu, tuli pohjoisesta kolme uutta uhkaa: slaavit, kasaarit ja varjagit. 700-luvulla käynnistyi slaavien kansainvaellus. Bolgaarit, määriläiset ja eteläslaavit^[8] tunkeutuivat Balkanille ja Kreikkaan, ja näiden keskenään riitaisten ja vihamielisten kansojen poisajamiseen tuhriutui vuosisata. Ikävä kyllä heitä löytyy vielä yhä tänäänkin pitkin Balkania, ja siksi hedelmäsalaatti tunnetaankin romaanisissa kielissä Makedoniaan viittaavalla nimellä.

Kasaarit ovat yksi oudoimpia lukuja maailmanhistoriassa. Tämä turkinsukuinen kansa oli epätavallisen kiero jopa paimentolaisiksi, ja he kääntyivät 700-luvulla juutalaisuuteen kyetäkseen paremmin juonittelemaan kristittyjen bysanttilaisten, islamilaisten arabien ja pakanallisten suomensukuisten kansojen välillä. Heillä oli imperiumissaan paljon suomensukuisia kansoja, joista yksi, madjaarit eli unkarilaiset tekivät jatkuvia ryöstöretkiään pitkin Keski-Eurooppaa ja Balkania. Lopulta bysanttilaiset kyllästyivät näiden konkkanokkien kieroiluun, ja osoittivat, että kyllä shegetz aina yidin voittaa, myös kierossa pelissä. He usuttivat nimittäin toisen vihollisensa - varjagit - kasaareja vastaan, ja kasaarien kaanikunta romahti 965.

Varjagit? Jälleen näitä historian kuriositeetteja. Viikingit suuntasivat matkojaan myös itään päin, ja siinä sivussa perustivat Venäjän. Näitä venäläistyneitä ruotsalaisia tappelupukareita, jotka tykkäsivät harjoittaa karjavarkauksia, orjakauppaa, jokirosvousta ja maailmanvalloitusta, kutsuttiin ruseiksi tai varjageiksi ("rus" on sama sana kuin "ruotsi" ja pohjaa Roslagenin maakuntaan), ja he olivat jatkuva riesa Donin, Dnjeprin ja Dniestrin suistossa ja Mustallamerellä. Mutta keisareilla oli ratkaisu tähänkin ongelmaan. Pannaan eri viholliset sotimaan keskenään ja bysanttilaiset olivat mestareita lahjomaan, korruptoimaan ja kieroilemaan. Niinpä keisarit palkkasivat kaikki halukkaat omaan armeijaansa palkkasotureiksi - ja panivat vihollisensa tappamaan toinen toisensa. Bysanttilainen kulta sai ihmeitä aikaan.

Ja tietysti oli jatkuvasti etelässä riesaa arabien, kurdien, turkmeenien ja iranilaisten kanssa, jotka Allahia huudellen juoksivat suoraan katafraktien peitsiin.

Siinä sivussa keisarit sitten myrkyttivät toisiaan, puhkoivat toistensa silmiä, rukoilivat, meditoivat, tekivät lapsia, kävivät kilpa-ajoissa, puhuivat kreikkaa, armeniaa ja kirkkoslaavia, ja saivat aikaan ikonoklasmin. Veljekset Kyrillos ja Metodios käännyttivät venäläiset ortodokseiksi ja kehittivät kyrilliset aakkoset. Ajanjaksoa vuosien 700 ja 963 välillä ei turhaan kutsuta Bysantin pimeiksi vuosisadoiksi, sillä ainakin tuon ajan keisarit (ja se yksi tunnettu keisarinna eli Irene) olivat varsin pimeitä tyyppejä.

Bysantin kultainen ajanjakso

Erään palatsivallankaappauksen seurauksena keisariksi vuonna 963 tuli Nikeforos II Fokas. Tämä sotahullu koohottaja ensi töikseen kanavoi valtakunnan resurssit kirkonrakentamisesta armeijaan, ja lähti valloitusretkelle. Ohjesääntöjä oli tarkistettu ja armeijalle pidetty kurinpalautus, ja ensi töiksi murskattiin arabit. Karavaani toisensa jälkeen sotasaalista virtasi Konstantinopoliin, ja kilpavarustelu alkoi. Ja pitihän sitä armeijaa sitten käyttää.

Bysanttilaiset hyökkäsivät kaikkia naapureitaan vastaan yksi toisensa jälkeen. Ja yksi toisensa jälkeen ne jäivät katafraktien ja skutatosten alle, ja varjagikaarti piti lopusta huolen. 969 valtaan nousi sotilasvallankaappauksella Ioannis I Tzimiskes, joka marssitti joukot pohjoiseen. Venäläisten ja itäviikinkien armeijasta ei tälle loppuunsa sliipatulle sotakoneelle ollut vastusta, ja kaupan päälle vielä keisari lahjoi jälleen yhden barbaarikansat, petsenegit, hyökkäämään vetäytyvien varjagien kimppuun, kun hän ensin oli luvannut ruhtinas Svjatoslaville, että bysanttilaiset eivät itse hyökkäisi heidän kimppuunsa kun he palaisivat kotiin. Svjatoslavin pääkallosta petsenegien kaani teetti juomakupin. Surkea loppu tälle itäviikinkien suurimmalle tappelupukarille.

Ioannis I Tzimiskeen jälkeen keisariksi kruunattiin Basileios II, joka sai paljon puhuvan lempinimen Bolgaroktonos, "bolgaarien tappaja". Hän jatkoi edeltäjiensä militaristista linjaa, ja hänessä yhtyivät Trajanuksen tappelunhalu, Antoninus Piuksen uskonnollisuus, Julianus Apostatan kiihkomielisyys ja Diocletianuksen organisointikyky. Basileios II oli uskonkiihkoinen fanaatikko, joka oli tehnyt munkkivalan ja eli koko ikänsä vain valtakunnalleen - menemättä koskaan naimisiin. Hän nousi valtaistuimelle 976, ja aloitti välittömästi valloituskampanjan. Italia vallattiin, ja koko Vähä-Aasia aina Irakiin saakka joutui jälleen keisarikunnan haltuun. Arabit huomasivat olevansa pulassa.

Pahaenteisen lempinimensä "Bolgaroktonos", bulgaarien tappaja, Basileios sai vuosien 1010-1018 kampanjassaan. Hän musersi bulgaarien vastarinnan säälimättä, ja bysanttilaisten täydelliseen voittoon päättyneen Beltatitsan taistelun jälkeen 1014 hän käski puhkoa silmät kaikilta vangiksi saaduilta bulgaareilta, paitsi joka sadannelta, joille jätettiin toinen silmä, että he voisivat opastaa muut kotiin. Väitetään, että tsaari Simeon olisi kuollut sydänkohtaukseen, kun hänen joukkonsa palasi kotiin näin surkeassa jamassa.^[9]

Basileios II kuoli 1025, hallittuaan sitä ennen liki 50 vuoden ajan, pitempään kuin yksikään Rooman keisari häntä ennen. Hänen kuollessaan Bysantti oli maailman ehdottomasti johtavin supervalta, ja edes Kiina ei vetänyt sille vertoja. Arabimaailman pelasti bysanttilaisten miekoilta vain se, että bysanttilaiset olivat enemmän kiinnostuneita kirkonrakentamisesta, virrenveisuusta, meditoinnista, runoudesta, kirjallisuudesta, arkkitehtuurista, veistostaiteesta, ikoninmaalaamisesta, hovijuonittelusta, kilpa-ajoista, vihollisten silmien puhkomisesta ja taivaaseen pääsemisestä kuin pyhästä sodasta. Aikakautta 963-1071 ei turhaan kutsuta Bysantin kultakaudeksi, sillä tuona aikana Bysantti oli oman maailmansa todellinen supervalta ja se tuotti myös valtavat määrät aikaansaannoksia taiteen ja talouden saralla. Ja tietysti Hippodromilla kilpa-ajot olivat jännittävämpiä kuin koskaan ennen.

Kaikki kiva päättyy aikanaan

Bysantin keisarikunta oli siis vahvempi ja rikkaampi kuin koskaan ennen, ja se oli onnistunut neutraloimaan lähes kaikki vihollisensa. Rauhaa rajoilla kestikin pitkään, ja resurssit voitiin suunnata kirkonrakentamiseen sotimisen sijasta. Ja Hippodromin kilpa-ajoihin.

1000-luku oli Bysantin historiassa huippukausi. Venäläiset oli käännytetty kristinuskoon, valtakunta ulottui Ranskan rajoilta Armeniaan ja Irakiin, arabit olivat ihan hiljaa ja kauppa kävi. Viikinkien suurin haave oli päästä Miklagårdiin (siis se nimi, jolla he kutsuivat Konstantinopolia) ja siellä keisarin henkivartiostoon (skhola varanginoi). Moni pääsikin. Jotkut jopa palasivat kotiinkin.

Kuitenkin 1060-luku merkitsi muutosta. Lännessä viikinkiretket loppuivat 1066 Stamford Bridgen taisteluun ja idässä uusi voima - turkmeenit - nousivat. Viikinkien sijaan lännessä nousi uusi riesa - normannit - jotka pahaksi onneksi olivat kristittyjä (eli heitä vastaan ei voinut käydä uskonsotaa) ja jotka kaupan päälle olivat ryhtyneet ritareiksi eli heitä vastaan katafraktit olivat heikoilla. Ja palatsissa juoniteltiin, myrkytettiin, puhkottiin silmiä ja tehtiin lehmänkauppoja kuten ennenkin.

Turkmeenit rynnistivät Vähään-Aasiaan ja keisari Romanos IV kokosi armeijan heitä vastaan. Joukot kohtasivat Manzikertissä 1071. Pahaksi onneksi kenraali Andronikoksella oli henkilökohtaista Romanosta vastaan, ja hän livisti karkuun kesken kaiken. Päivä oli Bysantille täydellinen katastrofi - armeija tuhottiin ja keisari itse jäi turkmeenien vangiksi. Koko Anatolia tipahti turkmeenien käsiin. Valtakunta oli tuhon partaalla.

Bysantin hopeinen ajanjakso

Älkääpä nuolaisko ennenkuin tipahtaa! Bysantti ei ollut mikään itämainen despotia, missä valta henkilöityy yhteen mieheen eli keisariin, ja keisarin kuollessa valtakunta olisi mennyttä. Sotilaiden joukosta nousi nyt muuan kenraali nimeltään Aleksios Komnenos. Hän kaappasi vallan, pisti valtakunnan suunnilleen järjestykseen, ja pakkoverotti kirkon sen liiasta omaisuudesta. Hän onnistui voittamaan sekä turkmeenit idässä että normannit lännessä, ja perinteiseen bysanttilaiseen tapaan otti avukseen sen, mistä nykypäivänä käytetään nimitystä reaalipolitiikka.

Aleksios oli tavallista kavalampi puliveivaaja jopa bysanttilaiseksi keisariksi. Hänen nokkelin vetonsa oli panna normannit ja turkmeenit tappamaan toinen toisensa. Turkmeenit olivat edenneet 1095 Jerusalemiin, vallanneet sen arabeilta, ja toimeenpanneet siellä yhden niin monista valloituksista ja joukkomurhista. Tällä verukkeella Aleksios otti yhteyttä paavi Urbanus IV:hen. Hiukan höppänä paavi innostui välittömästi ideasta, että nyt ajetaan pakanat pois Jerusalemista, ja alkoi saarnata ristiretkeä ympäri Eurooppaa. Deus lo vult! ^[10] kaikui ympäri länsimaita, ja se olikin viimeinen asia, jonka moni juutalainen koki viimeisinä kuuloaistimuksinaan tässä maailmassa ennen päätymistään teräväksi hiottuun ristiretkeläisen miekkaan.

Ryöstelevä, murhaava ja poltteleva ristiretkeläislauma ei malttanut odottaa ritareita, vaan rymisteli läpi Euroopan aina Konstantinopoliin, josta Aleksios laivasi heidät Anatoliaan. Siinä kävi kuten arvata saattaa, eli turkmeenit hakkasivat heidät maahan. Paniikissa tuo sotalauma pakeni Konstantinopoliin, johon ritarit olivat saapuneet. Uusi yritys lähti käyntiin 1097, ja tällä kertaa turkmeenit huomasivat, etteivät he oikein pärjää ritareille. Aleksioksen laskelmat menivätkin pieleen. Sen sijaan, että turkmeenit olisivat kuluttaneet, näännyttäneet ja tuhonneet ristiretkeläisarmeijan jo ennen Taurus-vuoristoa (kuten hän laski), ristiritarit kepittivät turkmeeneja mennen tullen, ja he pääsivät kuin pääsivätkin Jerusalemiin 1099. Kaupunki pantiin hyrskynmyrskyn, ja ristiretkeläiset (ferengi) perustivat sinne oman valtionsa, Jerusalemin kuningaskunnan.

Sillävälin Aleksios kävi vastaiskuun. Katafraktit etenivät jälleen Vähään-Aasiaan ja puskivat turkmeenit Ikonionin tuolle puolen. Lännessä puolestaan normannit työnnettiin takaisin mereen. Aleksios voitti turkmeenit Filomelionissa ja petsenegit Berrhoiassa. Uhkaava katastrofi oli torjuttu.

Komnenoksen suku nousi nyt valtaistuimelle, ja Aleksiosta seurasi 1118 hänen poikansa Ioannis (keisarina 1118-1143). Hän tuhosi petsenegien valtakunnan Eski Zagran taistelussa 1121 (taas yksi riesa pois pohjoisessa) ja valtasi Balkanin ja Itä-Euroopan jälleen Unkaria myöten takaisin. Anatolian molemmat rannikot vallattiin jälleen takaisin valtakuntaan. Ristiretkeläisillä oli riittävästi riesaa egyptiläisten kanssa, ja siihen väliin perustettiin varmuuden vuoksi puskurivaltioksi Kilikian Armenia. Manuel I (keisarina 1143-1181) valtasi takaisin Välimeren saaret. Bysantti oli tapansa mukaan jälleen toipunut takaiskuista. Ja jälleen Hippodromin kilpa-ajot olivat jännittäviä ja viini sekä ouzo virtasi. Juutalaisillakin oli riittävästi kosheria syödäkseen Komnenosten hallitsemassa Bysantissa.

Jälleen katastrofi

Kuitenkin jälleen kaikki kiva loppuu aikanaan, ja loppu tuli 1204. Länsimaissa oli (jälleen) saarnattu ristiretkeä, ja venetsialaisten laivat tulivat Konstantinopoliin. Pahaksi onneksi valtaistuin oli jäänyt Blakhernain palatsissa avoimeksi, ja sitä tavoitteli parikin julmaa, häikäilemätöntä ja roistomaista kandidaattia, joista yksi päätti palkata ristiretkut tuekseen. Venetsialainen doge Dandolo huomasi, että hei, eikös nuo bysanttilaiset ole ortodokseja ja me katolisia, ja totesi, että miksi ihmeessä mennä sotimaan pakanoita vastaan Palestiinaan kun täällä on harhaoppisia ihan käden ulottuvilla. Ristiretkeläiset hyökkäsivätkin Konstantinopoliin, joka kukistui. Kaupunki ryöstettiin, poltettiin ja rosvottiin, ja ristiretkeläiset perustivat sinne ihan oman keisarikuntansa. Hupsista.

Bysanttilaisten pakolaishallitus pakeni Nikeaan. Uusi tilaisuus tuli 1261, ja tuttuun petolliseen tapaansa pakolaishallituksen johtaja, keisari Mikael, lahjoi porttivahdit ja joukkoineen valloitti Konstantinopolin takaisin. Latinalainen keisarikunta tuhottiin, ja valtakunta oli jälleen koossa.

Vähiin käy ennen kuin loppuu

Mutta nyt Bysantti oli enää varjo entisestään. Jatkuva sodankäynti oli tuhonnut sen talouden. Kerran niin suuri laivasto, joka oli hallinnut Välimerta Gibraltarilta Kyprokselle, oli kutistunut kahdeksaksi madonsyömäksi kaleeriksi. Katafrakteihin ei enää ollut varaa. Turkmeenit alkoivat puskea takaisin idässä ja serbit lännessä. Tilanne muistutti pelottavasti tuhannen vuoden takaista.

Onnekseen kuitenkin bysanttilaiset olivat suunnilleen yksimielisiä siitä, että nyt on loppu lähellä jos mitään ei tehdä, ja palatsivallankumoukset, juonittelut, silmienpuhkomiset ja salamurhat saivat luvan loppua. Taloudessa siirryttiin feodalismiin entisen kommunismin sijasta. Lännestä palkattiin ritareita ja idästä ratsujousimiehiä ja kaikki kynnelle kykenevät bysanttilaiset opetettiin ampumaan jousella. Tunnuslauseena oli Yhtynyt Eurooppa!. Bysantti ostikin itselleen näin lisäaikaa 200 vuotta. Vaikka tuo aika olikin surkeaa rutinaa ja Bysantti koko Euroopan naurunaihe, tuolloin kuitenkin rakennettiin komeimmat kirkot ja maalattiin upeimmat ikonit. Ja rukoiltiin sekä meditoitiin kovempaa kuin koskaan ennen. Ja Hippodromillakin kilpailtiin silloin kun virrenveisuulta ehdittiin.

Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä

Uusi uhka oli kuitenkin noussut idässä. Muuan turkkilaispäällikkö nimeltä Osman oli nähnyt hallusinaatioita maailmanvaltiudesta, ja perustanut ikioman valtakunnan, joka ryhtyi sitten maailmanvalloitukseen. 1300-luvulle tultaessa se olikin valloittanut liki koko Anatolian, ja puski kohti valtakunnan ydinalueita. 1300-luvun lopulla oli selvää, että maailma oli liian pieni kahdelle maailmanvallalle. Turkkilaiset tunkeutuivat hunnilauman tavoin ryöstäen, raiskaten ja polttaen, ja purjehtivat Serbiaan, jossa he voittivat serbit Kosovo Poljessa 1389. Bysantti oli kusessa.

Kuitenkin apu tuli yllättävältä taholta. Turkkilaiset olivat joutuneet ikävyyksiin mongolien kanssa, ja Timur Lenk totesi sulttaani Bayazidille, että joko sinä tai minä. Turkkilaiset lyötiin 1404, ja Bayazid joutui Timurin ikiomaan eläintarhaan. Turkkilaisilta kesti liki 50 vuotta toipua tästä hirvittävästä tappiosta. Taas maalattiin ikoneita, kirjoitettiin rukouskirjoja ja rakennettiin kirkkoja. Ja koulutettiin jousimiehiä. Uusi nousu vaikutti mahdolliselta.

Kuitenkin Timurin kuoltua Turkissa valtaan noussut uusi sulttaani Mehmed II Bujuk ryhtyi nyt tosissaan valloitussotaan. Turkkilaisten armeija eteni lopulta 1453 kohti Konstantinopolia. Kaupungin 7000 miestä, naista ja lasta vastassa oli 200 000 miehen armeija ja noin tuhat tykkiä. Kuukauden piirityksen, pommituksen ja rynnäkköjen jälkeen Konstantinopoli kukistui 1453, ja viimeinen keisari, Konstantinos XI Dragses, kaatui miekka kädessä taistelussa. Loppu ainakin oli upea - paljon hienompi kuin Länsi-Roomalla.

Viimeisenä valtakunnan jäänteenä kukistui 1461 Mistra ja samana vuonna Trapezunt, jotka olivat sinnitelleet turkkilaisia vastaan. Rooman valtakunta oli nyt tuhoutunut lopullisesti.

Lopullisestiko? Ehei, turkin kielessä Kreikalla on yhä edelleen nimi Rim, Rooma. Ja kun Kreikka 1821 saavutti itsenäisyyden Turkin vallasta, ensimmäisen kuninkaan Konstantinin järjestysnumeroksi ei suinkaan tullut Konstantin I, vaan Konstantin XII. Kreikkalaisten mielessä Rooman valtakunta ei ole koskaan tuhoutunutkaan, siinä välissä oli vain 368 vuoden interregnum. Ja vaikka Kreikan pääkaupunki onkin tällä hetkellä Ateena, useamman kuin yhden kreikkalaisen mielissä siintelee Istanbulin takaisinvalloitus ja uuden keisarin kruunaaminen Hagia Sofiassa.

Mahdotontako? Höh, mahdottomuuksia on maailmanhistoria puolillaan. Saivathan juutalaisetkin Israelin, niin kukaties kurditkin saavat oman valtionsa - ja kreikkalaiset Konstantinopolin.

Viitteet

• Suositellut sivut
• Valtiot
• Suurvallat
• Identiteettikriisistä kärsivät entiset imperiumit
• Entiset valtiot